Mitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta herra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni Snegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta syystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja likaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä »asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä kysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli joutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.

— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala siellä.

— Kuka teitä kielsi puhumasta? Kenestä te puhutte?

— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua häpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee…

Alikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen puheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön nauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan syntynyt.

Mutta puolustaja käytti edelleen kaikkia keinoja ja pani yhä enemmän ihmettelemään sitä, että hän oli perehtynyt asiaan kaikkein pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Niinpä esimerkiksi Trifon Borisovitšin todistus teki erittäin voimakkaan vaikutuksen ja oli tietysti sangen epäsuotuisa Mitjalle. Hän laski tarkalleen, miltei sormillaan, että ensimmäisellä käynnillään Mokrojessa kuukausi ennen katastrofia Mitja ei ollut voinut mitenkään tuhlata vähempää kuin kolmetuhatta tai »korkeintaan hivenen vähemmän». Miten paljon menikään yksistään noille mustalaistytöille! Ja meikäläisille, meikäläisille täisille moukille he eivät ainoastaan »paiskelleet puoliruplasia pitkin katua», vaan lahjoittelivat vähintään viidenkolmatta ruplan seteleitä, pienempiä eivät antaneet. Ja miten paljon heiltä suorastaan varastettiinkaan! Ken varasti, se ei tietenkään, jättänyt puumerkkiään, ei semmoista saa kiinni, varasta nimittäin, kun he itse paiskelevat rahoja turhaan menemään! Meidän rahvashan on rosvojoukkoa, ei niillä ole tuntoa. Entä tytöille, miten paljon menikään meidän maalaistytöille! Meillä ovat sen jälkeen rikastuneet, semmoista se on, kun taas aikaisemmin oli pelkkää köyhyyttä. Sanalla sanoen, hän muisti jokaisen menon, teki kaikesta tarkan tilin… Näin ollen se otaksuma, että muka oli tuhlattu ainoastaan puolitoista tuhatta ja loput pantu kaulassa olevaan pussiin, kävi mahdottomaksi. »Näin itse, heidän käsissään näin kolmetuhatta yhtä selvästi kuin näkee kopeekan, omin silmin katselin, mekö emme osaisi rahaa laskea!» huudahteli Trifon Borisovitš koettaen kaikin voimin olla mieliksi »esivallalle». Mutta kun tuli puolustajan vuoro kysellä, niin tämä ei juuri koettanutkaan osoittaa todistusta vääräksi, vaan alkoi yht'äkkiä puhua siitä, että kyytimies Timofei ja toinen talonpoika Akim olivat Mokrojessa tuon ensimmäisen, kuukausi ennen vangitsemista tapahtuneen juomingin aikana löytäneet eteisen lattialta sata ruplaa, jotka Mitja juovuspäissään oli pudottanut, ja antaneet ne Trifon Borisovitšille, ja tämä oli antanut heille siitä ruplan mieheen. »No, annoitteko te silloin nuo sata ruplaa takaisin herra Karamazoville vai ettekö?» Vaikka Trifon Borisovitš kiemurtelikin, niin hän kuitenkin, sitten kun mainittuja miehiä oli kuulusteltu, myönsi kertomuksen sadan ruplan löytämisestä todeksi ja lisäsi vain, että hän oli silloin rehellisesti antanut kaikki takaisin Dmitri Fjodorovitšille ja palauttanut »omantunnon mukaisesti, mutta kun he itse silloin olivat aivan päissään, niin he tuskin voivat sitä muistaa». Koska hän joka tapauksessa, ennenkuin talonpojat oli tuotu todistamaan, oli kieltänyt koko jutun sadan ruplan löytämisestä, niin koko hänen todistuksensa, että hän oli antanut rahat takaisin juopuneelle Mitjalle, luonnollisesti tuntui hyvin vähän uskottavalta. Näin taaskin yksi prokuraattorin hankkimista kaikkein vaarallisimmista todistajista joutui epäluulojen alaiseksi ja oli saanut maineeseensa pahan tahran. Samoin kävi puolalaisillekin: nämä tulivat esille ylpeinä ja riippumattomina. Kovalla äänellä he todistivat, että ensiksikin kumpikin heistä »palveli kruunua» ja että »pan Mitja» oli tarjonnut heille kolmetuhatta ostaakseen heidän kunniansa ja että he itse olivat nähneet hänen käsittelevän suuria rahoja. Herra Mussjalovitš sekoitti hirveän paljon puolalaisia sanoja lauseisiinsa ja nähdessään sen vain kohottavan hänen arvoaan puheenjohtajan ja prokuraattorin silmissä hän pöyhistyi lopullisesti ja alkoi puhua kokonaan puolankieltä. Mutta Fetjukovitš sai kiedotuksi heidätkin verkkoihinsa: niin paljon kuin taas uudestaan kuultavaksi kutsuttu Trifon Borisovitš kiemurtelikin, niin hänen sittenkin oli pakko tunnustaa, että herra Vrublevski oli vaihtanut häneltä saadun korttipakan toiseen ja että herra Mussjalovitš pankkia pitäessään oli puikeltanut päällimmäisen kortin. Tämän vahvisti todeksi Kalganov, kun hänen vuoronsa oli todistaa, ja molemmat puolalaisherrat poistuivat häväistyinä yleisön nauraessa.

Sen jälkeen kävi aivan samoin melkein kaikille vaarallisemmille todistajille. Jokaisen heistä Fetjukovitš osasi siveellisesti mustata, ja he saivat jollakin tavoin pitkän nenän. Asianharrastajat ja lakimiehet vain nauttivat tästä, mutta eivät sentään oikein ymmärtäneet, mitä suuria ja lopullisia seurauksia tästä kaikesta oikeastaan saattoi olla, sillä, toistan sen, kaikki tunsivat, että syyte oli kumoamaton, ja tämä mahdottomuus saada se torjutuksi kasvoi yhä ja sai yhä traagillisemman luonteen. Mutta »suuren taikurin» varmuudesta he näkivät, että hän oli levollinen, ja he odottivat: eihän ollut suotta tullut Pietarista »sellainen mies», eihän hän ollut niitä miehiä, että palaisi tyhjin toimin takaisin.

3.

Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä

Lääketieteellinen asiantuntijain lausunto ei myöskään ollut kovin edullinen syytetylle. Eikä itse Fetjukovitškaan näyttänyt siitä suuria toivovan, kuten myöhemmin selvisikin. Se oli alunperin syntynyt ainoastaan Katerina Ivanovnan vaatimuksesta, tämä kun oli vartavasten tilannut kuuluisan tohtorin Moskovasta. Puolustuksella ei tietysti ollut mitään menetettävää tämän kautta, ja parhaassa tapauksessa se saattoi siitä jotakin voittaakin. Muuten asia sai hieman koomillisenkin luonteen siitä syystä, että lääkärit olivat jossakin määrin erimielisiä. Asiantuntijoina olivat — kuuluisa moskovalainen tohtori, meidän tohtorimme Herzenstube ja nuori lääkäri Varvinskij. Viimeksimainitut kaksi esiintyivät myös prokuraattorin kutsumina tavallisina todistajina. Ensimmäisenä kuulusteltiin asianymmärtäjän ominaisuudessa tohtori Herzenstubea. Hän oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ukko, harmaa ja kaljupäinen, keskikokoinen ja vanttera. Kaikki kaupungissamme pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja kunnioittivat häntä. Hän oli tunnollinen lääkäri, hyvä ja jalo ihminen, jonkinmoinen herrnhutilainen tai »määriläinen veli» — en tiedä sitä varmasti. Hän oli asunut kaupungissamme hyvin kauan ja esiintyi erittäin arvokkaasti. Hän oli hyväsydäminen ja ihmisiä rakastava, hoiti köyhiä potilaita ja talonpoikia ilmaiseksi, kävi itse heidän hökkeleissään ja mökeissään ja jätti heille rahaa lääkkeitten ostoon, mutta samalla hän oli itsepäinen kuin muuli. Oli aivan mahdotonta saada häntä luopumaan siitä, mitä hän kerran oli saanut päähänsä. Mainittakoon tässä, että melkein kaikki kaupungissa jo tiesivät uuden kuuluisan lääkärin pari kolme päivää kestäneen olonsa aikana luonamme jo ennättäneen antaa muutamia sangen loukkaavia lausuntoja tohtori Herzenstuben kyvystä. Asian laita oli niin, että vaikka moskovalainen lääkäri ottikin käynnistä vähintään kaksikymmentäviisi ruplaa, niin jotkut kaupungissamme sentään ilostuivat hänen tulostaan, eivät säästäneet rahojaan ja riensivät hänen luokseen saamaan neuvoja. Kaikkia näitä sairaita oli sitä ennen tietysti hoitanut tohtori Herzenstube, ja nyt kuuluisa lääkäri kaikissa kohdin arvosteli erittäin ankarasti hänen hoitotapojaan. Lopulta hän sairaan luo tullessaan suorastaan kysyi: »No, kuka teitä täällä on puoskaroinut, Herzenstubeko? Hehe!» Tohtori Herzenstube sai tietysti tietää kaiken tämän. Ja nyt kaikki kolme lääkäriä tulivat toinen toisensa jälkeen kuulusteltaviksi. Tohtori Herzenstube julisti suoraan, että »syytetyn henkisten kykyjen epänormaalisuus on itsestään selvä». Esitettyään tämän jälkeen mietteensä, jotka minä tässä jätän kertomatta, hän lisäsi, että tämä epänormaalisuus havaitaan etupäässä ei ainoastaan syytetyn monista aikaisemmista teoista, vaan nytkin, tällä hetkelläkin, ja kun häntä pyydettiin selittämään, miten se on havaittavissa nyt, tällä hetkellä, niin vanha tohtori koko avomielisellä suoruudellaan viittasi siihen, että syytetty saliin tullessaan »oli asianhaaroihin nähden tavallisuudesta poikkeavan ja omituisen näköinen, asteli eteenpäin niinkuin sotamies ja katsoi itsepintaisesti suoraan eteensä, vaikka luonnollisempaa olisi ollut, että hän olisi katsonut vasemmalle, missä yleisön joukossa istuivat naiset, sillä hän piti paljon kauniista sukupuolesta ja hänen on täytynyt ajatella sangen paljon sitä, mitä naiset mahtavat hänestä sanoa», lopetti ukko puhuen omituista kieltään. On lisättävä, että hän puhui venäjää paljon ja mielellään, mutta jotenkin hänen jokainen lauseensa muodostui saksalaisen mallin mukaan, mistä hän ei kuitenkaan koskaan ollut millänsäkään, sillä koko elämän ajan oli hänellä ollut se heikkous, että hän piti venäjänkielistä puhettaan mallikelpoisena, »parempana kuin mitä itse venäläiset puhuivat», ja hän käytti myös hyvin mielellään venäläisiä sananlaskuja vakuuttaen joka kerta, että venäläiset sananlaskut ovat parhaat ja nasevimmat koko maailman kaikista sananlaskuista. Huomautan vielä, että hän kenties jonkinmoisen hajamielisyyden vaikutuksesta keskustellessaan usein unohti kaikkein tavallisimmat sanat, jotka hän tunsi erinomaisen hyvin, mutta jotka jostakin syystä yhtäkkiä lennähtivät pois hänen päästään. Samaa tapahtui muuten myös hänen puhuessaan saksaa, ja tällöin hän aina heilutteli kättään kasvojensa edessä ikäänkuin koettaen saada kiinni kadonneen sanan, eikä kukaan olisi voinut saada häntä jatkamaan aloittamaansa puhetta, ennenkuin hän oli löytänyt kadonneen sanan. Hänen huomautuksensa, että syytetyn olisi pitänyt sisään astuessaan katsoa naisiin, sai syntymään leikillistä kuiskailua yleisön keskuudessa. Kaikki naiset meillä pitivät ukostamme hyvin paljon ja tiesivät myös, että hän, joka oli ollut koko ikänsä naimaton, oli jalosti ajatteleva ja siveä mies sekä piti naisia korkeampina ja ihanteellisina olentoina. Senvuoksi hänen odottamaton huomautuksensa oli kaikista hirveän omituinen.