Moskovalainen tohtori, kun häneltä vuorostaan kysyttiin, vakuutti jyrkästi ja lujasti, että hän pitää syytetyn sieluntilaa epänormaalisena, »vieläpä mitä suurimmassa määrässä». Hän puhui paljon ja viisaasti »affektista» ja »maniasta» ja todisteli, että kaikista kootuista tosiseikoista päättäen syytetty oli jo useita päiviä ennen vangitsemista ollut ehdottomasti sairaalloisen affektin vallassa, ja joskin hän oli tehnyt rikoksen tietoisesti, niin kuitenkin melkein tahtomattaan, koska hänellä ei ollenkaan ollut voimia vastustaa häntä vallannutta siveellistä viettymystä. Mutta paitsi affektia tohtori otti tarkastettavakseen myöskin manian, joka hänen sanojensa mukaan ennusti jo edeltäpäin suoraa tietä mielenvikaisuuteen, mikä mielenhäiriö nyt jo oli puhjennut. (Huom.! Minä kerron omilla sanoillani, tohtori esitti asian käyttäen hyvin oppinutta kieltä ja spesiaalitermejä.) »Kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa terveen järjen ja logiikan kanssa», jatkoi hän. »Minä en edes puhukaan siitä, mitä en ole nähnyt, nimittäin itse rikoksesta ja koko tuosta katastrofista, mutta toissa päivänäkin, kun hän puheli kanssani, oli hänellä selittämättömän liikkumaton katse. Odottamatonta naurua silloin, kun se ei ole ollenkaan paikallaan. Käsittämätön ainainen ärtymyksen tila, omituisia sanoja: Bernard, etiikka ynnä muita, jotka ovat tarpeettomia.» Mutta erikoisesti ilmeni tohtorin mielestä tuo mania siinä, että syytetty ei voi edes puhua noista kolmestatuhannesta ruplasta, joihin nähden hän katsoo tulleensa petetyksi, joutumatta jonkinmoisen tavattoman suuttumuksen valtaan, kun hän taas kaikista muista kärsimistään vastoinkäymisistä ja loukkauksista puhuu ja niitä muistelee jokseenkin kevyin mielin. Lopuksi on myös tiedusteluista käynyt ilmi, että hän on samalla tavalla ennenkin joka kerta, kun on tullut kysymys noista kolmestatuhannesta, joutunut jonkinmoisen raivon valtaan, ja kuitenkin hänestä todistetaan, että hän on omaa voittoa pyytämätön eikä halua kiistellä toisten kanssa. »Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta taasen», lisäsi moskovalainen tohtori ivallisesti puheensa lopussa, »että syytetyn, tullessaan saliin, olisi pitänyt katsoa naisiin eikä suoraan eteensä, sanon vain, että tuommoinen johtopäätös, paitsi että se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen; sillä vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn, astuessaan sisälle saliin, jossa hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt katsella niin jäykästi eteensä ja että tätä todellakin saatettaisiin pitää todistuksena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta tällä hetkellä, niin vakuutan kuitenkin samalla, ettei hänen olisi pitänyt katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja jonka puolustuksesta nyt koko hänen kohtalonsa riippuu». Mielipiteensä tohtori lausui päättävästi ja varmasti. Mutta erityisesti koomillisen valaistuksen molempien oppineitten asianymmärtäjäin erimielisyydelle antoi viimeiseksi kuulusteltavaksi otetun lääkäri Varvinskin odottamaton johtopäätös. Hänen mielestään syytetty oli sekä nyt että ennen täydellisesti normaalisessa tilassa, ja vaikka hänen tosiaankin oli täytynyt ennen vangitsemista olla hermostuneessa ja tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, niin se saattoi johtua monista aivan silminnähtävistä syistä: mustasukkaisuudesta, vihasta, pitkäaikaisesta juopumuksesta y.m. Mutta tuohon hermostuksen tilaan ei voinut sisältyä mitään »affektia», jommoisesta äsken oli puhuttu. Siihen seikkaan nähden taasen, oliko syytetyn, tullessaan saliin, katsottava vasemmalle vai oikealle, oli hänen »vaatimaton mielipiteensä» se, että syytetyn oli saliin astuessaan katsottava suoraan eteensä, kuten hän todella oli katsonutkin, sillä suoraan hänen edessään istuivat oikeuden puheenjohtaja ja sen jäsenet, joista nyt riippui hänen kohtalonsa, »niin että katsomalla suoraan eteensä hän juuri todistikin olevansa tällä hetkellä täysin normaalisessa sieluntilassa», lopetti nuori lääkäri hieman kiihkeästi »vaatimattoman» todistuksensa.

— Bravo, lääkäri! — huudahti Mitja paikaltaan. — Juuri niin!

Mitjan puhe tietysti keskeytettiin, mutta nuoren lääkärin mielipide vaikutti aivan ratkaisevasti sekä oikeuteen että yleisöön, sillä myöhemmin osoittautui, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hän. Muuten tohtori Herzenstube, kun häntä sitten kuultiin todistajana, aivan odottamatta yhtäkkiä oli hyödyksi Mitjalle. Kaupungin vanhana asukkaana, joka kauan oli tuntenut Karamazovien perheen, hän esitti muutamia »syytteen» kannalta varsin mielenkiintoisia asioita ja lisäsi lopuksi aivan kuin jotakin olisi kypsynyt hänen mielessään:

— Ja kuitenkin onneton nuori mies olisi voinut saada verrattomasti paremman kohtalon, sillä hänellä on ollut hyvä sydän sekä lapsena että lapsuusajan jälkeen, minä tiedän sen. Mutta venäläinen sananlasku sanoo: »Jos jollakulla on yksi äly, niin se on hyvä asia, mutta jos tulee vieraaksi vielä älykäs ihminen, niin se on sitäkin parempi, sillä silloin on kaksi älyä, eikä vain yksi…»

— Äly on hyvä, mutta kaksi on parempi, — toisti prokuraattori tuon sananlaskun kärsimättömästi, hän kun jo vanhastaan tiesi, että ukolla oli tapana puhua hitaasti ja pitkäpiimäisesti, välittämättä siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki, ja siitä, että toisten täytyi häntä odottaa, ja päinvastoin pitäen sangen onnistuneena kömpelöä, hidasjärkistä ja alati riemukkaan itsetyytyväistä saksalaista sukkeluuttaan. Ukosta oli hauskaa lasketella sukkeluuksia.

— Niin, n-iin, sitä minäkin sanon, — tarttui hän itsepäisesti puheeseen, — yksi äly on hyvä, mutta kaksi on paljon parempi. Mutta hänen luokseen ei tullut toinen älyniekka ja hän päästi omansakin… Kuinka se on, mihin hän sen päästi? Tuo sana — mihin hän päästi älynsä, minä en muista, — jatkoi hän pyöritellen kättään silmiensä edessä, — ah niin, spazieren.

— Vapaasti kuljeksimaan?

— No niin, kuljeksimaan, sitähän minäkin sanon. Hänen älynsä lähti kuljeksimaan ja tuli niin syvään paikkaan, että hukkui sinne. Ja kuitenkin hän oli kiitollinen ja tunteellinen nuorukainen, oi minä muistan, kun hän vielä oli tuommoinen pikku poika, jonka isä oli työntänyt takapihalle, hänen vielä juoksennellessaan ilman saappaita ja jalassa housut, joissa oli vain yksi nappi…

Tunteellinen ja ymmärtäväinen sävy alkoi äkkiä tuntua rehellisen vanhuksen äänessä. Fetjukovitš hätkähti kuin aavistaen jotakin ja kiintyi heti asiaan.

— Oi, niin, minä olin itsekin silloin vielä nuori mies… Olin… no niin, olin silloin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen ja olin vasta saapunut. Minun tuli silloin sääli poikaa, ja minä kysyin itseltäni: miksi en voisi ostaa hänelle yhtä naulaa… No niin, mitä yhtä naulaa? Olen unohtanut, miten sitä nimitetään… naula sitä, mistä lapset hyvin paljon pitävät, mitä se on, — no, mikä se on nimeltään… — tohtori alkoi taas huitoa käsiään, — se kasvaa puussa ja sitä kootaan ja lahjoitetaan kaikille…