— Omenia?
— Oi, e-e-ei! Naula, naula, omenia myydään kymmenittäin eikä nauloittain… ei, niitä on paljon ja ne ovat kaikki pieniä, pannaan suuhun ja rr-rits!…
— Pähkinöitä?
— No niin, pähkinöitä, sitä minäkin sanon, — vahvisti tohtori aivan tyynesti aivan kuin ei olisi etsinytkään sanaa, — ja minä toin hänelle naulan pähkinöitä, sillä pojalle ei ollut vielä kukaan milloinkaan tuonut naulaa pähkinöitä, ja minä kohotin sormeni ja sanoin hänelle: »Poika! Gott der Vater», — hän rupesi nauramaan ja sanoo: »Gott der Vater. — Gott der Sohn». Hän alkoi taaskin nauraa ja lepersi: »Gott der Sohn. — Gott der Heilige Geist». Silloin hän vieläkin rupesi nauramaan ja lausui niin hyvin kuin osasi: »Gott der Heilige Geist». Minä menin pois. Kolmantena päivänä kuljen ohitse, ja hän huutaa minulle itse: »Setä, Gott der Vater, Gott der Sohn», ja vain Gott der Heilige Geist oli häneltä unohtunut, mutta minä johdatin sen hänen mieleensä ja minun tuli taas hyvin sääli häntä. Mutta hänet vietiin pois enkä minä häntä enää nähnyt. Kului sitten kaksikymmentäkolme vuotta, istun eräänä aamuna työhuoneessani, pääni on jo valkoinen, ja yhtäkkiä astuu sisälle kukoistava nuorukainen, jota en mitenkään voi tuntea, mutta hän kohotti sormensa ja sanoo nauraen: »Gott der Vater, Gott der Sohn und Gott der Heilige Geist! Saavuin juuri ja tulin kiittämään teitä naulasta pähkinöitä, sillä ei kukaan koskaan silloin ostanut minulle naulaa pähkinöitä, vaan te yksin ostitte minulle naulan pähkinöitä.» Ja silloin muistui minulle mieleen onnellinen nuoruuteni ja poikaparka, joka oli ulkona ilman saappaita, ja sydäntäni liikutti ja minä sanoin: »Olet kiitollinen nuori mies, sillä sinä olet koko elämäsi ajan muistanut sen naulan pähkinöitä, minkä minä toin sinulle lapsena ollessasi.» Ja minä syleilin häntä ja siunasin, siunasin. Ja rupesin itkemään. Hän nauroi, mutta itki myös… sillä venäläinen nauraa hyvin usein siellä, missä pitäisi itkeä. Mutta hän itki myös, minä näin sen. Ja nyt, voi, voi!…
— Nytkin itken, saksalainen, nytkin itken, sinä Jumalan mies! — huudahti yhtäkkiä Mitja paikaltaan.
Oli miten oli, niin tämä pikku kertomus teki yleisöön jossakin määrin hyvän vaikutuksen. Mutta enimmän vaikutti Mitjan hyväksi Katerina Ivanovnan todistus, josta kohta kerron. Ja yleensäkin, kun alkoivat esiintyä todistajat à décharge, se on puolustajan haastamat, niin kohtalo näytti yhtäkkiä ja oikein tosissaan rupean hymyilemään Mitjalle ja, — mikä on kaikkein merkillisintä, — se näytti olevan yllätys itse puolustusasianajajallekin. Mutta ennen Katerina Ivanovnaa kuulusteltiin vielä Aljošaa, joka oli äkkiä muistanut erään tosiasian, mikä näytti muodostuvan suoranaiseksi todistukseksi erästä syytteen varsin tärkeätä kohtaa vastaan.
4.
Onni hymyilee Mitjalle
Se sattui aivan epähuomiossa itselleen Aljošallekin. Hänet kutsuttiin esille ilman valaa, ja minä muistan, että kaikki puolet suhtautuivat häneen aivan kuulustelun ensimmäisistä sanoista asti tavattoman lempeästi ja myötätuntoisesti. Näkyi, että hän oli hyvässä maineessa. Aljoša todisti vaatimattomasti ja hillitysti, mutta hänen todistuksissaan tuntui selvästi lämmin myötätunto onnetonta veljeä kohtaan. Erääseen kysymykseen vastatessaan hän kuvasi veljensä luonteeltaan kenties hurjapäiseksi ja intohimojensa vallassa olevaksi mieheksi, joka kuitenkin myös oli ylevämielinen, ylpeä ja jalo, valmis uhrautumaankin, jos sitä häneltä vaadittiin. Hän oli muuten sitä mieltä, että hänen veljensä oli viimeisinä päivinä kiintymyksensä vuoksi Grušenjkaan ja tietäessään isänsä kilpailevan hänen kanssaan ollut sietämättömässä asemassa. Mutta hän torjui paheksuen sen otaksumankin, että hänen veljensä olisi voinut tehdä murhan ryöstämistarkoituksessa, vaikka hän myönsikin, että nuo kolmetuhatta olivat Mitjan mielessä kehittyneet miltei jonkinmoiseksi maniaksi, että hän piti niitä jäännöksenä omasta perinnöstään, jonka isä oli vääryydellä pidättänyt itsellään, ja että hän, kun itse ei ollenkaan ollut voitonhimoinen, ei voinut edes puhua noista kolmestatuhannesta joutumatta raivon ja vimmastuksen valtaan. Kahden »henkilön», niinkuin prokuraattori lausui, keskinäisestä kilpailusta, nimittäin Grušenjkan ja Katjan, hän antoi vältteleviä vastauksia, vieläpä kieltäytyi vastaamastakin yhteen tai kahteen kysymykseen.
— Puhuiko teille veljenne edes siitä, että hän aikoo tappaa isänsä? — kysyi prokuraattori. — Te voitte olla vastaamatta, jos katsotte sen tarpeelliseksi, — lisäsi hän.