Fetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä rauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan puheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen otaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja, vaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut palauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen velkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan aikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos tämä suostuisi…
— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti innostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että puolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: puolet!) hän voisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman heikko luonne, ettei hän sitä tee… hän tietää edeltäpäin, ettei hän kykene sitä tekemään!
— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri tuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.
— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi hän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin kohta tämä ajatukseni tyhmältä… minä muistan sen, että se tuntui minusta tyhmältä… niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian nyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän asti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on keino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta! Ja kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, — minä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä häpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa puolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata olemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla antamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota rahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša lopuksi.
Tietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan vielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran itsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin osoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään rintaansa?
— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti sormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle… Mutta kuinka olenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!
Puheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa esitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen ja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä olivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se tietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun elämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin enkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi, mutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se, että tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos, Aljoša!»
Tähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se seikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa tosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen, mutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla kannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut puolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa tutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista tuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän meni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli itsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja kuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»
Alkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi salin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja kiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan nähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni äkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle. Tämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei arasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut huomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen tummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat myöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän alkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan salissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin hän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä varovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista »eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta Katerina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan erääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian »siihen saakka kuin hän itse jätti minut»… — lisäsi hän hiljaa. Kun häneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan lähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti: »Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin hänen olevan kovassa rahantarpeessa… sillä hetkellä… Minä annoin hänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos tahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla velalla…»
Minä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen vastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman sisällön.