— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää nämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten kysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään ja hänen rehellisyydestään… mitä suurimmasta rehellisyydestään… raha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään kolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin, että hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin varma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen koskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään sellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni, niin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten onnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta hän ei enää tullut luokseni… ja minä itse… minä olin joutunut sellaiseen asemaan… etten voinut kutsua häntä luokseni… Eikä minulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan tämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti päättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman rahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin en vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani takaisin…
Hänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri tällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.
— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne alkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja aavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä, että vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna itsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta lainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja »kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä Fetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi aivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka tietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän odotti jonkinmoista innoitusta.)
— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän kertoi kaiken, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle, »kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan Mitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella, maininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut »lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän hän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän itse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan, toivoen jotakin… pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää. Minä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani, koko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen kuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta ja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin merkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista itsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen, joka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin, vaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän vaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa viimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää oli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo kuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta… sydäntäni kouristi kipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin syntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin myöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan tarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan »muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli jotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään kertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein kunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä ole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa kysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna todellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen, aavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti hän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä likaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta myöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden jäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin sanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä tehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi syvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen. Paljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa pois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä ryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta sopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa mahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen. Jonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän… hänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan todistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas penkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina Ivanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä ojentaen häntä kohti kätensä:
— Katja, miksi tuhosit minut!
Ja hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä hän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:
— Nyt minut on tuomittu!
Mutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen hampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna jäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja istui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen ruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli Grušenjka.
Minä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä ja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen vakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa, että jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes osoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa Grušenjkasta.
Hän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta hartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin, hiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän lähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta kertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen kauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin naiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan oli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli kiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen yleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka ei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan epäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat vastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä häpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen puhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja pingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä tuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui aivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä siitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»… Tuttavuudestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa, olenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten hetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin pilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien pään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui asia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän julkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut paljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta ulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten, että on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti yksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.