Syntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin järkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että myöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten asia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän seikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut kaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia aikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin tuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta aavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut päästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes jonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä, syntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei tahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi yhtäkkiä puheenjohtajalle:

— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla… heti paikalla!… Tässä on paperi, kirje… ottakaa, lukekaa pian, pian! Se on kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa. — Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle, miten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee juoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!

Näin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius otti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina Ivanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen ja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin vaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista. Hänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta lähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen varmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo matemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut, niin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan olisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli vaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä nytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti ilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille, puolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa alettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka puheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna kiireesti:

— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan teille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että häntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään tarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli sen saanut?

— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli kirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi päivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin laskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska itse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan… ja vielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta… Oi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa takia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin hän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän tarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että saisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin silloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja minä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä muka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin, niin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin tahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä: »Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä siis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin kunniaton, että otat!»… Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja kuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan kanssa siellä, yhdessä yössä… Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että minä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin, että minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän niin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä silmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja otti, otti ja vei rahani!

— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja ymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi! Halveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!

— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan, niin annan viedä teidät ulos.

— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti kiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on totta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän tappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan meni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä hän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä. Ja päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän kirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti vihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä kirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei olisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä syöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän, hyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut kaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat rahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs lause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo edeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle vahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä vivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut siitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut minulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki aivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!

Näin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää mitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla, vaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin, sillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt: »Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin päin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen ääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin: tunnustaako hän kirjeen omakseen?

— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi kirjoittanut!… Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta minä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua. Mutta sinä — et rakastanut minua!