Hän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori ja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä saattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan aivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»

— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin vastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet, koska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja kuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja, tiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti, kun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden rahojen tähden. Minä näin sen… Minä tunsin sen silloin heti, mutta en pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen silmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi, hän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin hänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän arvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin hän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi vimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä ainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen tähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän on ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen häpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen, ja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla voiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani! Niin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani, rajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin, mutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään ymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän iltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman päivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken, hänen uskottomuutensakin!

Tietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen vakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti noin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia tunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me ymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme tuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos todistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta naiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä, jommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä kaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei oli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen takia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.

— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken, kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa. Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti järkensä… ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että hän tahtoi pelastaa pedon!

Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja, joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä; tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla, mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä, uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei, hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä, eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille. Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti, kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.

— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon! Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti. Hänet otettiin kiinni.

Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä: näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois. Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi, että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori. Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon. Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja Ivan Fjodorovitšin).

Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia. Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.

6.

Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.