Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», — käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus, sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan, mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa, todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään, jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän sankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu petos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen köyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon suojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään. Nuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo liian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi. Kehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän karakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan kumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden aikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia, oman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan uskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei raivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä kohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko koettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä samoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja joiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä oli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei ollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin inhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —
Sitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä vähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen kehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.
— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän kuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla kertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin ideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä miksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten ihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin meidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme, eivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme koko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne, jotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat lopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja ja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri sanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi perhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän väkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon päivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja määrätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet. Siitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen mielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat meille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa. Minä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš, — että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä olleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen mielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa oli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta ainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta ei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia seikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev tänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte, hyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on murhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman »humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman ja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen rikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta ennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti, että jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä ottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta kääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain Ivan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja punnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän kirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos oli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan. Sanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään ja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli miettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä olisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten huuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka edeltäpäin harkiten päättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se on totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia eikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä ainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä iltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä juovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta vaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään kanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen, mutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään eikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta. Totta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen mieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon huudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa häntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa. Mutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan kuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen lopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme onneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että hän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli sangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna kolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella kielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta». Taaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan kuin kirjoituksen mukaan! —
Sitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia Mitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta. Hän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse — kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna, nälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä olikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka), mustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä esineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor Pavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos! Lemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet tämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme ole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus tässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja siellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin kohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit» hän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa vastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä väliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan on tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän neuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän rakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain hyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä tulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle luonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan keskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai tietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan, miten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen kiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan, että lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin luona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman kohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt sanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja »kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta palvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos syytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain siitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen. Mutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin sieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi ei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan olemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin me sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja näyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla aseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden. Siksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen sopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä vastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on isän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän, pimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä, tuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa häntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä epäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen, silminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa, hän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii ikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja poistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen vaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada vakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen, ymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille tunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen tuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja päästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš joksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua laajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin kohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus, että tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi. Hän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että vaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon, niin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.
8.
Tutkielma Smerdjakovista
— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan on voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. — Ensimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty itse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta ensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt syytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin inhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten on tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn molemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti epäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja kuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan, kuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä syyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta vastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti syytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään tosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on syyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä ainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin, tämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti. Rouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä syytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että valehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo perin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia vastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä ja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —
Tässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla »sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään hengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet heikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan opillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle yli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi erinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä, joita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja mahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään, ja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla omituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään huvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta, jolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta. — Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä olinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta siitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä palvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet sangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka kuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi meille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut sellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen, — »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella puhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa) valitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä lopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi. Tämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle sekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi päästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta! »He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi hän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä huolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo itse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät minua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni heidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden, jotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja päästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa, minä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle, niin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin rehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut herransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä, kun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat, onneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia sen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti hyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat etevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta ja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän »syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat omantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat ja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja tällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta ja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä edessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin pahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš, aivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov pyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua hänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi pelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että Ivan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden siitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu. Muistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause: »Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin läsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen säilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa heti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin kohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että kauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin viime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla, jommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja järkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään voi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen kaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede. Ja niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov tuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa askareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee: »Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?» — Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden kysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet aina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa tajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa sattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin osoitus, jokin viittaus siihen, että hän tahallaan tekeytyi sairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys: mitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt puhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit eivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, — olkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä varten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän, päätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä ennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion itseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli ja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš, — mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen palvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi, — kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta suorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää siis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty vakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt Smerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi löytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen syytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan! Vain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon varjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan, niin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin viitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on suorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.
Hyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede, jättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja katsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta millä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme ensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan yksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä, jotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes nimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä, nimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov epäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden, anastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli nähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan ennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, — kaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön on kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä, kaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla pääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen kiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo itsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta hänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää räpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen asian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja, jotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko maailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa mies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen teon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja merkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa niin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten, olisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi vaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut mitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta vaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat itselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää häntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut nähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos häntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen murhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin ollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki päinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa häntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty, ja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia, joka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä salannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty murhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut ja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut edullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle juuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista, kääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!
Tulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän kaatuu nurin teeskennellen kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti siksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä parantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään, joka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen toiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden, että itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka hirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut, olisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi, mikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen heikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina makasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä, sivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien luo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan, niinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä runteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja helläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän takana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin sairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä unesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon todistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän sitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa herransa!