Mutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei häntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä koskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta ja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen olisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties synnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin, näettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee, hän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja viemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua hävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin, ajatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni, muka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin ja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti rahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea kaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan, nimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten, että katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas pois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko saaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei voi syyttää!
Mutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli huutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen: annahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä oli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka maannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin mielikuvituksen lennolla.
Niin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä tappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?
Niin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia todistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen kaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään teeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa edeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta Grigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo toverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä se ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta, vaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi peloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan tekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän oli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli etukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan teon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä lusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava, että koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää hämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin, ei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä en tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan olisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja, suoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on vain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän on ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan, senhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me näemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki Smerdjakovin syyksi ja syyttää yksistään häntä. Hän ei syytä häntä rikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki sen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita ne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, — eihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on Karamazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen on vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta hän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään suojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat olemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin sen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että oikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä, ja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon lievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna kaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut. Sitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan yhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken aikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä enemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä ja merkeistä oli syytetylle kertonut hän itse, ja ilman häntä ei tämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut rikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut sen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta tiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti esittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä. Mutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin voi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä syytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan vallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta katastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä lapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla: »Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään syytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan olen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä: pakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?
Ja mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa, —- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on pöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai ne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte itse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan yksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme mietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri, että ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan unohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov eilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi ollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän vasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville, kuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten olisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn sitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa ilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on viattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään todista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä salissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään tosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt läänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan arvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan kymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa tätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi todistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri siitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov saatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy aivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla? Miksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on oikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla, itse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä, kohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla, joka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän kuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies on kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi. Onhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen minulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on epärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa tahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli tietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin, sillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen järkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte missä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli hänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen seurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen syytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja jossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis etsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan toimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija. Niin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»! Emmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja peläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina siitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä ja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen. Luultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän vain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään murhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla vain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten perinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä ollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa rahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te huomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan olisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana päämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön päällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä? No, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin hän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta ollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän hän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne oli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan, niin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä kysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin, olisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi tehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi harkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka varastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta niinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään varastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri Karamazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli kehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen, onko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta ajatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren, joka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se on Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa hän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan palvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää hänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen luokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että hän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta, katsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki sellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa todistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi ollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen, pyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että tämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa, taas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen syyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen voi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä rikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta taas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain, missä hän mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää hänen olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa kuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: hän on mennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!
9.
Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin puheen loppu.
Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat, jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli aivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja »kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei aikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen häntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan muodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä niin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti hän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, — ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve, kunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen, ja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut kätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä hetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa turmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea ja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi merkitä nyt tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa enemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän» rinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen syöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen tarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton puolestaan antaa rakastamalleen naiselle nyt, mitä hän voi tarjota? Karamazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut häneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen eikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja nytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla, juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän kuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä tullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole polttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen luokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen verrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta muistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen, mustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa, murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon romanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet, jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja myrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo jokin — se on omatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat! Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov sillä hetkellä, »mitä siellä tulee» ja voiko Karamazov Hamletin tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —
Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään, — puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot). Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi: oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville, että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet. Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa, ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, — huudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen sydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen rangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat välttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet epätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin tuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän sai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä hylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa», hän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä, on vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi hetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon tuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen silloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi orjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan: ensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit, laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava kaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei ainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla, sitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on paljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon. Ajattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun häntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi: vielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee, paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja niinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle ja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet ovat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu. Ja sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee aina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun asti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin Karamazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet», ajatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa laatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta nyt, nyt — nyt on hän niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä ja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet ja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne häneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka hän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä kertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta. Tuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja parvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri silloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin rakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan, katon rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti paikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on silloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja päässämmekin jyskyttää ja halu vetää hänen luokseen, mutta rahat, — rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on kaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää luonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että jo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu, se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen innostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat valamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta syvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta, mutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta mahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat nyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä ääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli hänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä, ettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt vielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen järkensä otettiin yllättäen.
Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa. Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa mielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää puhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä sen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen himo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan ja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa, ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää, mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka onkaan voinut hänet tappaa, jos en minä?» Kuuletteko: hän kysyy meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon eläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen kärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että minä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa», myöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta sittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille tahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen, uskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä tapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi ja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä, jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille, sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua, kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille: »Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin te, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi: hän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on synkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin kärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän ja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on, ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään. Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus. Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa itseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi, keksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen uskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen ja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä odottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat ajatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan ja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen voi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut, eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!» ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin ja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven avoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään kuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä. Ja juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää kertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka, kuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt teille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi takaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä, minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän yksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan merkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa sellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja silloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta silläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys: »No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli sen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo loukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka, ja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta sellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä. Siis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan, josta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet, jos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei olisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita todella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia, kouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa puolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties se ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen myssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha serttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En, varmasti en muista…» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi, muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki, mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten että hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon taakse (hänen asunnossaan on verho)… Mutta, herrat valamiehet, miksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden kuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole selvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo on muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme mielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko mitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille edes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme, — mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman veljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että hänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi luopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen. Hän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän veren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen tarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa yhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään tunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut olla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä kaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa kuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa, että te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme, sen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin, te edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä salissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka. Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta ja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin, että he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä, valituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme jo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman isänsä murhanneen pojan! —