Karamazovin veljekset II

by Fyodor Dostoyevsky

Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä.

Syntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat kajahtivat. Koko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi tavattoman suoraan, yksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman vähintäkään kiihkoa. Ei pienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei pateettista äänensävyä eikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies myötätuntoisten ihmisten tuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis, kuuluva ja miellyttävä ääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin jotakin vilpitöntä ja suoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi yhtäkkiä kohota todelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin ennenkuulumattomalla voimalla». Hän ei ehkä puhunut niin puhdasta kieltä kuin Ippolit Kirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä lauseita, ja hänen puheensa oli täsmällisempää. Yksi seikka ei miellyttänyt naisia: hän köyristi kaiken aikaa omituisesti selkäänsä, varsinkin puheen alussa, ei oikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin koetti lentää kuulijainsa luo, ja silloin taipui nimenomaan toinen puoli hänen pitkästä selästään, aivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän keskikohdalla olisi ollut saranat, niin että se saattoi kumartua miltei suoran kulman muotoon. Puheensa alussa hän puhui ikäänkuin asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin ilman systeemiä, siepaten tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen lopuksi puhe kuitenkin teki eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi voinut jakaa kahteen osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen vääräksi osoittamista, toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta puheensa jälkimmäisessä puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä ja koko otteensa ja kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali odottaneenkin, ja kaikki alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni suoraan asiaan ja alkoi selittämällä, että vaikka hänen toimialansa onkin Pietarissa, niin hän on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän kaupungeissa puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä hän on vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa. — »Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. — Jo ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini jotakin, mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan syytetyn puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea eräs juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä oikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan esiintynyt niin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin erikoispiirtein kuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia minun pitäisi määritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän esitykseni, mutta minä sanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa, sillä minulla on se heikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä tehoisimpia kohtia loppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi vaikutuskeinoja. Se saattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa, mutta se on sen sijaan vilpitöntä esiintymistä. Tämä minun ajatukseni, tämä peruskaavani, on seuraava: tosiasiat yhdessä puhuvat musertavasti syytettyä vastaan, mutta samalla siinä ei ole yhtään tosiasiaa, joka kestäisi arvostelua, jos sitä tarkastetaan erikseen, sinänsä! Seuratessani asiaa edelleen huhujen ja sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä enemmän tässä ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn omaisilta pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne, ja täällä vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon tosiasian hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka syyllisyyttä todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja mielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi tässä asiassa.» —

Näin alkoi puolustaja ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani vaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia. Hurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua niinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet jo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän, että täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä kuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä seurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä suurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen kohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka ne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me tiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan aivan vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin rouva jostakin syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin rouva, joka oli mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään erinäisissä tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa tahtoa vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin harvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, — että niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä miehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta klienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo. Oi, sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut, että häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu siveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne, ei toisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me kaikki kuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista, ankaran kriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin niin syviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi meille, että perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole mahdollinen, jos suhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja pahansuovasti syytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat vielä pahempia, vielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin kaikkein ilkeämielisin ja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri silloin nimittäin, jos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa eräänlainen niin sanoakseni taiteellinen leikittely, taiteellisen luomisen tarve, niin sanoakseni romaanin sepittäminen, varsinkin jos olemme Jumalalta saaneet suuret lahjat psykologian alalla. Jo Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä tänne, minulle huomautettiin ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin ilman mitään ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni sangen syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä ominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen meidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia, hyvät herrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin keppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te annatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en kykene puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, — ensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta. Syytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja iskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen jalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee kokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa koettaen päästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt syyttäjä ei millään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä, että hän oli hypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla sellaista tunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa vai kuollut hänen tihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin tehneensä tämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan minkään muun syyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on psykologia; mutta ottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme se asiaan toisesta päästä lähtien, niin tulos on aivan yhtä todenmukainen. Murhaaja hyppää alas varovaisuudesta, päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai eikö, mutta kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän huoneeseen, syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan todistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön, johon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän olisi vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty oli ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan, nähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan, pelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän kaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin heti samassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne meidän suureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli niin: siinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä olosuhteissa minä nyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin kaukaasialainen kotka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sokea ja arka kuin vähäpätöinen myyrä. Mutta jos minä olen niin verenhimoinen ja julman harkitseva, että tehtyäni murhan hyppäsin alas vain katsoakseni, onko elossa vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, niin mitä syytä luulisi minulla olevan puuhailla tämän uuden uhrini ääressä kokonaista viisi minuuttia ja hankkia siinä kenties uusia todistajia vastaani? Miksi kostutin nenäliinani pyyhkimällä verta nujertamani miehen päästä, joten nenäliinasta sitten tulee niinikään todistuskappale minua vastaan. Ei, jos me kerran olemme niin harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö olisi ollut parempi, että alas hypättyämme olisimme kolhaisseet maassa makaavaa palvelijaa vielä jonkin kerran päähän sillä samalla survimella tappaaksemme hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme olleet aivan huoleton, kun todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja lopuksi, minä hyppään alas ottaakseni selville, onko hengissä vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, mutta jätän samaan paikkaan tielle toisen todistajan, nimittäin sen saman survimen, jonka minä sieppasin kahden naisen asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat tuntea omakseen ja sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä minä sitä edes unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni ja ollessani suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme, sillä se löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta, missä Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme niin? Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun olimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me harmistuneena ja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut murha-aseena, muulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten olisi paiskattu sellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua ja sääliä ihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet tappaneet isäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme olisi säälistä hypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi ollut valalla toinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli ajateltava itsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin, toistan sen, olisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti emmekä puuhailleet hänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille ja jalolle tunteelle juuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli puhdas. Siinä on siis jo toinen psykologia. Minähän, herrat valamiehet, tahallani turvauduin nyt itsekin psykologiaan osoittaakseni havainnollisesti, että sen pohjalla voi tehdä millaisia päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä, kenen käsissä se on. Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin ihmisiä sepittämään romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä puhun liiallisuuksiin menevästä psykologiasta, herrat valamiehet, eräänlaisesta sen väärinkäyttämisestä. —

Tässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön joukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään seikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä vain muutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.

11.

Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.

Puolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia, — nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien kolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön mahdollisuuden.

— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa hämmästyttää jokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä kuvaava erikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa täydellinen mahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan on ryöstetty. On muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, — mutta onko noita rahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan. Ajatelkaahan: ensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo kolmetuhatta olivat olemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja siihen, että ne oli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli viitannut ainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo ennen katastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille. Asiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli nähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys: jos olisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne nähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli ottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen sanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin sanojen mukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn täytyi repiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon, ja tämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei ollenkaan rypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä käsillään ollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita, jotka juuri sinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille sanotaan: entä käärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin hiukan puhua. Olin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan tästä kääröstä suurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko, hyvät herrat, itse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa, jossa hän osoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli Smerdjakov: »jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt lattialle todistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes tietää, että oli ollut olemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty oli ryöstänyt rahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala päällekirjoituksineen on itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan aiheuttanut syytetyn syyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan olisi tietänyt ryöstöä olleenkaan eikä kenties rahojenkaan olemassaolosta.» Mutta todistaako vain se, että tuo paperipala oli lattialla, siinä olleen rahoja ja että rahat on ryöstetty? »Mutta», vastataan, »Smerdjakovhan näki ne käärössä», mutta milloin, milloin hän näki ne viimeksi, sitä minä kysyn. Minä olen puhunut Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle nähneensä ne kaksi päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi otaksua esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš sulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi odottaessaan lemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa käärön esille ja avata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän ei vielä uskokaan, mutta kun näytän hänelle kolmekymmentä sataruplasta yhdessä nipussa, niin eiköhän se tee voimakkaampaa vaikutusta, taitaapa nousta sylki suuhun», ja hän repäisee kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää kuoren lattialle isännän oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä minään todistuskappaleena. Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen mahdollisempaa kuin tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi se olisi mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua, niin silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja, ei siis tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla todistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä en voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla juuri sen tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä oli ottanut itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa rahat joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš, hänen talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista löydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat kääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla tavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään ja kokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken tämän ohessa ollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta Smerdjakoville. Mutta jos on olemassa edes mahdollisuus otaksua tämmöistä — niin kuinka voidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti syyttää syytettyä siitä, että hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja väittää ollenkaan ryöstön tapahtuneen? Tällä tavoinhan me siirrymme romaanien alalle. Sillä jos vakuuttaa, että jokin esine on ryöstetty, niin täytyy näyttää tuo esine tai ainakin epäämättömästi todistaa sen olleen olemassa. Mutta sitä ei kukaan edes ole nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs nuori mies, melkein poika vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen katukaupustelija, meni keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan rahanvaihtoliikkeeseen ja tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä tappoi liikkeen isännän ja vei mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa. Noin viiden tunnin kuluttua hänet vangittiin ja hänen hallustaan löydettiin kaikki nuo puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista ruplaa, jotka hän jo oli ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen, joka murhan tapahduttua oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei ainoastaan varastetun rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja se oli, montako minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä arvoisia, ja vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja rahat. Lisäksi vielä murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti, että hän oli tehnyt murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä, herrat valamiehet, minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä minä tiedän ja näen ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei niitä ole tai ettei niitä ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä jutussa? Ja kuitenkin on kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen kohtalo. »Niin», sanotaan, »mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti ympärilleen rahoja, hänellä havaittiin olevan puolitoistatuhatta ruplaa, — mistä hän ne otti?» Mutta juuri siksi, että osoitettiin olevan vain puolitoistatuhatta eikä toista puolta rahamäärästä voitu löytää eikä osoittaa missään olevan, juuri siksi on selvää ja todistettua, että nuo rahat saattoivat olla aivan muita rahoja eivätkä koskaan olleet missään käärössä olleetkaan. Kun laskettiin ajan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa tutkimusta toimitettaessa, niin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei juostessaan palvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut poikennut kotiinsa eikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli kaiken aikaa toisten ihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta kolmestatuhannesta ja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä seikka olikin syynä siihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on piilotettu johonkin rakoon Mokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin linnan maanalaisiin holveihin, hyvät herrat? Eikö tämä otaksuma todellakin ole haaveellinen, romaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos raukeaa vain tämä otaksuma, nimittäin että rahat on piilotettu Mokrojeen, — niin koko syytös ryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä ovat, minne ovat joutuneet silloin nuo puolitoistatuhatta? Millä ihmeen tavalla ne ovat voineet kadota, jos on todistettu, ettei syytetty ole missään käynyt? Ja tämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit tuhoamaan ihmiselämän! Sanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut selittää, mistä hän otti nuo puolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen hallustaan, ja sitäpaitsi kaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei ollut rahoja.» Kuka sen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja varman selityksen siitä, mistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat valamiehet, jos tahdotte, — niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla mitään uskottavampaa kuin tämä todistus eikä sitäpaitsi mitään syytetyn luonteelle ja sielulle ominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen mies, joka oli päättänyt ottaa morsiamensa hänelle niin häpeällisesti tarjoamat kolmetuhatta, ei muka voinut erottaa niistä puolta ja ommella sitä pussiin, päinvastoin hän, jos olisi ommellutkin, olisi joka toinen päivä ratkonut pussin auki ja noppinut satasen kerrallaan ja sillä tavoin vienyt siitä kaikki kuukauden kuluessa. Muistakaa, että tuo kaikki esitettiin sellaisella äänensävyllä, joka ei suvaitse mitään vastaväitteitä. Mutta entäpä jos asia tapahtuikin aivan toisin, entäpä jos te sepititte romaanin, mutta siinä on aivan toinen henkilö? Siinäpä se onkin, että te olette luonut aivan toisen henkilön! Kenties väitetään: »On todistajia siihen, että hän pani menemään Mokrojen kylässä kaikki nuo neiti Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen katastrofia, kaikki yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä siis voinut panna niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo todistajat? Kuinka uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo nähty. Sitäpaitsi näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta. Lopuksi ei ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä rahoja, vaan ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja Maksimov syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs, herrat valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin sallikaa minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme, onko tulos sama.

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa todistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja, kauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja yhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa meille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä. Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän romaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin itselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa suhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti kunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö, sanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä todistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon, niin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta, joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin juuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin niin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa, että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta syvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri sellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä, että hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä, jos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta toinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin oli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin rahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois, — niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki. Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään ajatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä edelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on kaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää, ei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan ruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa? Ei, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata, otaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa, se on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin mutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat, samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden, että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan, jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi, sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä, ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!» huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja rahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän ei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville, missä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän siis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut panemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta, hurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan, murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?