12.

Eikä murhaakaan tapahtunut

— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti, hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen» kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä olisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään, vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja »humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut. »Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä ainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi hänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m. y.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos tuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin, sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä vastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin varmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa, ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka hautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo hävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos voitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan vaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin kykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa. Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen? Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden, että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan kiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin siis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska oli, niin välttämättömästi seuraa myös siis, saamme tyhjentävästi selitetyksi kaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei olekaan siis, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat yhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin kaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä tosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne: miksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn todistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä pistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja »hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen. Entäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen, vaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti, kun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä talossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen, että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet… Katsokaahan, tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että… Mutta olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä murha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty ollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri tästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta kiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni tuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska hän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä. Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus. Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin. Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua, jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa, lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma, puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei ollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se on varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili hänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli murheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan lyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että ukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut kuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi ei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä, että syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi vanhuksen?

Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi, jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta: itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti, että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes, vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi, ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista. Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu. Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin, vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä, jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin eräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen tosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus juuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä näytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten tuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä iltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus tänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä olevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa hänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen vakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov on sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi olla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty, pelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään mainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin jäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona, olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta, mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä en löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään, huomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä, että hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen, kostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja hänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan kiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista siellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein siitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän rakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi ihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät vaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen itseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana poikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa aviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä on kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän kertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma oli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, — oli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle ja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta hän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä. Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan, joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin. Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti kaiken, mitä voi tuoda esille pro ja contra siihen otaksumaan nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia? Niin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään, kohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi sitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän joka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa tapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki murhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän saattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa: kaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä hetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä jalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se huuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja pimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin voinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli saattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta hän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti nähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua, harkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee valaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka tietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään. Pelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä vähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus — kamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa, ottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta nyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää kuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä? Kauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin hän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset ja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa ja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille, jotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee mieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja toteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä kivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa? Entä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu ristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja ehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä säilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty kirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti sangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle nimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä ollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin raskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota kuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen jotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän, tämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin kuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään, eikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä: minusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi, koetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä itse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua siihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan? Eiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen syyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan hän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli kyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään rouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt pihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli koira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä. Ja se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta, hän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu silmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas vaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran vaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme kertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku on vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta siltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi tuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista, vaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu, että häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa syyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti kuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta ei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta, mutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta, hän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton, ja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona hetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko elämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä! Missä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt juuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa minun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton, järjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin, todennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa tuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän kautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni selityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua kiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa tosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan, ei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja että onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä. Niin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo sormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa kuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää puhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia, eleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa vakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi lahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja päästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö! Minä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon menneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle kuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä verellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko hänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme olevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa minä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille vielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja mielissänne käy voimakas taistelu… Antakaa minulle anteeksi, herrat valamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä tahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki vilpittömiä!…

Tässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas kättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa äänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat hänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän nyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen puheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos »tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš alkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan toisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.

13.

Avionrikkoja ajatuksissa

— Eivät ainoastaan kaikki tosiasiat yhdessä syökse onnettomuuteen klienttiäni, — lausui hän, — ei, minun klienttini syöksee onnettomuuteen oikeastaan vain yksi tosiasia: se on isävanhuksen ruumis! Jos olisi kysymyksessä tavallinen murha, niin te nähdessänne kuinka mitättömiä, todistamattomia ja mielikuvituksellisia nuo tosiasiat ovat, jos jokaista niitä tarkastetaan erikseen eikä kaikkia yhdessä, — kumoaisitte syytteen, ainakin teitä epäilyttäisi tuhota ihminen vain ennakkoluulosta häntä kohtaan, jonka ennakkoluulon hän valitettavasti kylläkin on ansainnut! Mutta tässä ei ole tavallinen murha, vaan isänmurha! Se tekee voimakkaan vaikutuksen, vieläpä siinä määrin, että syytettä tukevien tosiasiain mitättömyys ja todistamattomuus ei tunnu enää niin vähän sanovalta ja mitään todistamattomalta, vieläpä kaikkein ennakkoluulottomimpienkin mielestä. Kuinka voi vapauttaa semmoisen syytetyn? Entäpä jos hän on tappanut ja pääsee rangaistuksetta, — tämmöistä tuntee sydämessään jokainen melkeinpä tahtomattaan, vaistomaisesti. Niin, kamala asia on isänsä veren vuodattaminen, — hänen, joka on minut siittänyt, hänen, joka on minua rakastanut, hänen, joka ei ole säästänyt elämäänsä minun takiani, vaan on lapsuusvuosistani lähtien tuntenut minun tuskani, kärsinyt koko elämänsä minun onneni puolesta ja elänyt vain minun iloistani, minun edistyksestäni! Oi, sellaisen isän surmaaminen — sitähän ei kykene edes ajattelemaan! Herrat valamiehet, mitä on isä, todellinen isä, mikä suuri sana tuo onkaan, miten kauhean suuri aate sisältyykään tuohon nimitykseen! Me osoitimme äsken juuri osittain, mitä todellinen isä on ja mitä hänen pitää olla. Mutta tässä asiassa, joka nyt niin kiinnittää meidän kaikkien mieltä, jonka tuottaman tuskan tunnemme sielussamme, — tässä asiassa isä, Fjodor Pavlovitš Karamazov vainaja ei ollenkaan sopinut isä-käsitteeseen, siihen, jonka sydämemme äsken muodosti. Se on onnettomuus. Niin, todellakin joku isä toisiaan voi olla kuin onnettomuus. Tarkastelkaamme tätä onnettomuutta lähemmin, — eihän pidä pelätä mitään, herrat valamiehet, sillä tärkeä päätös on tehtävä. Varsinkaan meidän ei pidä pelätä nyt eikä niin sanoakseni koettaa huitomalla karkoittaa jotakin ajatusta, niinkuin lapset tai pelokkaat naiset, käyttääkseni suurikykyisen syyttäjän sattuvaa sanontaa. Mutta tulisessa puheessaan kunnioitettava vastustajani (ja hän oli vastustajani jo ennenkuin olin lausunut sanaakaan), vastustajani huudahti muutamia kertoja: »Ei, minä en jätä syytetyn puolustamista kenenkään tehtäväksi, minä en luovuta hänen puolustamistaan Pietarista tulleelle puolustusasianajajalle, — minä olen syyttäjä, minä olen myös puolustaja!» Näin hän huudahti muutamia kertoja ja unohti kuitenkin mainita, että jos tuo hirveä syytetty oli kokonaista kaksikymmentäkolme vuotta niin kiitollinen ainoastaan yhdestä naulasta pähkinöitä, jotka hän sai ainoalta hänelle hänen lapsena ollessaan ja hänen lapsuudenkodissaan hellyyttä osoittaneelta ihmiseltä, niin eihän sellainen ihminen päinvastoin myöskään voinut olla muistamatta kaikkien noiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana, mitenkä hän oli juoksennellut avojaloin isänsä »takapihalla, ilman saappaita, vain yksi nappi housuissa», kuten ihmisystävällinen tohtori Herzenstube lausui. Oi, herrat valamiehet, miksi tarkastelisimme lähemmin tätä »onnettomuutta», toistaisimme sen, minkä kaikki jo tietävät! Mitä klienttini kohtasi tultuaan tänne isänsä luo? Ja miksi, miksi pitää kuvata klienttini tunteettomaksi, itsekkääksi, hirviöksi? Hän on hillitön, hän on raju ja hurjapäinen, siitä me häntä nyt tuomitsemme, mutta kuka on syypää hänen kohtaloonsa, kuka on syypää siihen, että hän, jolla oli hyviä taipumuksia ja kiitollinen, tunteellinen sydän, sai niin nurinkurisen kasvatuksen? Opettiko hänelle kukaan viisautta ja järkeä, onko häntä valistettu tiedoilla, rakastiko häntä kukaan edes jonkin verran hänen lapsuudessaan? Minun klienttini kasvoi Jumalan huomassa, toisin sanoen, niinkuin villipeto. Kenties hän halusi nähdä isänsä monia vuosia kestäneen eron jälkeen, kenties hän tuhansia kertoja sitä ennen, muistellessaan lapsuuttaan kuin unta, karkoitti inhoittavat aaveet, joita hänen lapsuutensa unessa oli ollut, ja halusi koko sydämestään puolustaa isäänsä ja syleillä häntä! Mutta kuinka kävi? Hän saa tänne tultuaan osakseen vain kyynillistä ivaa, epäluuloa ja koukkuilua riidanalaisten rahojen johdosta; hän kuulee vain sellaisia keskusteluja ja elämänohjeita, jotka kirvelevät sydäntä, joka päivä, »konjakkikullan ääressä», ja viimein hän näkee isänsä koettavan viedä häneltä, omalta pojalta, hänen omilla rahoillaan, lemmityn, — oi, herrat valamiehet, se on inhoittavaa ja julmaa! Ja sama ukko valittaa kaikille poikansa kunnioituksenpuutetta ja kovasydämisyyttä, mustaa häntä ihmisten seuroissa, vahingoittaa häntä, panettelee häntä, ostelee Hänen velkakirjojaan toimittaakseen hänet vankilaan! Herrat valamiehet, nämä sielut, nämä päältäpäin katsoen hurjat ja hillittömät ihmiset, niinkuin minun klienttini, ovat useimmiten tavattoman herkkäsydämisiä, he eivät vain näytä sitä. Älkää naurako, älkää naurako ajatukselleni! Lahjakas syyttäjä pilkkasi äsken klienttiäni säälimättömästi sanoessaan hänen rakastavan Schilleriä, rakastavan »ihanaa ja korkeata». Minä en olisi pilkannut tätä hänen sijassaan, syyttäjän paikalla! Niin, nämä sydämet, — oi, antakaa minun puolustaa näitä sydämiä, joita niin harvoin ja niin väärin ymmärretään, — nämä sydämet sangen usein kaipaavat jotakin hellää, kaunista ja oikeata aivan kuin vastakohdaksi itselleen, hurjuudelleen, julmuudelleen, — kaipaavat tiedottomasti, mutta kaipaavat. He näyttävät päältäpäin intohimoisilta ja julmilta, mutta he kykenevät kärsimykseen asti rakastamaan esimerkiksi naista, ja nimenomaan henkisellä ja korkeammalla rakkaudella. Älkää taaskaan naurako minulle: näin on kaikkein useimmin laita näiden luonteiden! He vain eivät voi salata intohimoaan, joka joskus on sangen karkea, — tämäpä juuri hämmästyttää, tämä huomataan, mutta ihmisen sisälle ei nähdä. Päinvastoin kaikki heidän intohimonsa tulevat nopeasti tyydytetyiksi, mutta jalon, ihanan olennon vieressä tämä näennäisesti karkea ja julma mies etsii uudistusta, etsii mahdollisuutta parantua, tulla paremmaksi, tulla yleväksi ja kunnialliseksi, — »korkeaksi ja ihanaksi», niin paljon kuin tälle sanalle nauretaankin! Äsken sanoin, etten katso voivani kajota klienttini ja neiti Verhovtsevin romaaniin. Mutta puoli sanaa voi sentään sanoa: emme kuulleet todistusta, vaan ainoaltaan raivostuneen ja kostavan naisen huutoa, eikä hänen, oi, ei hänen pitäisi soimata uskottomuudesta, sillä hän itse on ollut uskoton! Jos hänellä olisi ollut edes jonkin verran aikaa miettiä, niin hän ei olisi antanut sellaista todistusta! Oi, älkää uskoko häntä, ei, klienttini ei ole »peto», niinkuin hän häntä nimitti! Ristiinnaulittu ihmisten rakastaja valmiina ristilleen lausui: »Minä olen hyvä paimen, hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä, ettei yksikään niistä joudu hukkaan»… Älkäämme mekään antako ihmisen sielun joutua tuhon omaksi! Minä kysyin äsken: mitä on isä, ja minä huudahdin, että se on suuri sana, kallis nimi. Mutta sanaa, herrat valamiehet, on käytettävä rehellisesti, enkä minä salli mainittavan esinettä sanalla ja nimityksellä, jonka se itse itselleen omaksuu. Sellainen isä kuin murhattu ukko Karamazov ei voi kantaa isän nimeä eikä ole sitä ansainnut. Rakkaus isään, jota isä itse ei ole tehnyt oikeutetuksi, on järjettömyys, on mahdottomuus. Ei voi luoda rakkautta tyhjästä, tyhjästä luo ainoastaan Jumala. »Isät, älkää pahentako lastenne mieltä», kirjoittaa apostoli rakkautta liekehtivin sydämin. En mainitse tässä näitä pyhiä sanoja klienttini takia, vaan tahdon muistuttaa ne kaikkien isien mieliin. Kuka on antanut minulle tämän vallan opettaa isiä? Ei kukaan. Mutta ihmisenä ja kansalaisena minä huudan — vivos voco! Me viivymme maan päällä vähän aikaa, me teemme paljon huonoja tekoja ja puhumme huonoja sanoja. Mutta siksipä käyttäkäämme sopivaa hetkeä yhdessä ollessamme sanoaksemme toinen toisellemme hyvänkin sanan. Niin teen minäkin: niin kauan kuin olen tällä paikalla, minä käytän hetkeäni. Ei suotta ole korkein tahto lahjoittanut meille tätä puhujalavaa — tästä kuulee meidät koko Venäjä. En puhu ainoastaan täkäläisille isille, vaan huudan kaikille isille: »Isät, älkää pahentako lastenne mieltä!» Niin, täyttäkäämme ensin itse Kristuksen käsky ja ottakaamme vasta sitten itsellemme oikeus vaatia sitä lapsiltammekin. Muussa tapauksessa me emme ole lastemme isiä, vaan heidän vihollisiaan, eivätkä he ole lapsiamme, vaan vihollisiamme, ja me itse olemme tehneet heidät vihollisiksemme! »Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan» — nämä eivät ole minun sanojani, näin käskee evankeliumi: mittaamaan sillä mitalla, jolla teillekin mitataan. Kuinka voimme syyttää lapsiamme, jos he mittaavat meille meidän mitallamme? Äskettäin Suomessa eräs neito, palvelijatar, joutui epäluulon alaiseksi siitä, että hän oli salaa synnyttänyt lapsen. Alettiin pitää häntä silmällä, ja talon ullakolla, tiilikivikasan takana, olikin hänen arkkunsa, josta kukaan ei ollut mitään tietänyt, se avattiin ja siitä löydettiin äskensyntyneen ja hänen surmaamansa lapsen ruumis. Samasta arkusta löydettiin kahden hänen jo sitä ennen synnyttämänsä ja niinikään heti synnytyksen tapahduttua surmaamansa pienokaisen luurangot, minkä hän myönsikin viakseen. Herrat valamiehet, onko tämä lastensa äiti? Niin, hän synnytti heidät, mutta onko hän heidän äitinsä? Rohkeneeko kukaan meistä käyttää hänestä äidin pyhää nimitystä? Olkaamme rohkeita, herrat valamiehet, olkaamme suorastaan uhkarohkeita, meidän velvollisuutemmekin on olla sellaisia tällä hetkellä, eikä meidän sovi pelätä erinäisiä sanoja ja aatteita niinkuin moskovalaiset kauppiaitten rouvat, jotka pelkäävät »metallia» ja »tulikiveä». Ei, osoittakaamme päinvastoin, että viime vuosien edistys on hipaissut meidänkin kehitystämme, ja sanokaamme suoraan: se, joka on siittänyt, ei vielä ole isä, isä on se, joka on siittänyt ja ansainnut isän nimen. Oi, tietysti on olemassa toinenkin merkitys, toinen tapa tulkita isä-sanaa, joka vaatii, että isäni, vaikka hän olisikin peto ja pahantekijä lapsiansa kohtaan, kuitenkin jäisi isäkseni ainoastaan sentähden, että hän on minut siittänyt. Mutta tämä merkitys on jo niin sanoakseni mystillinen, jota minä en käsitä järjelläni, vaan joka minun on omaksuttava vain uskon kautta tai oikeammin sanoen uskomalla, niinkuin monta muuta asiaa, joita minä en ymmärrä, mutta joita uskonto kuitenkin käskee minun uskoa. Mutta siinä tapauksessa se jääköönkin todellisen elämän piirin ulkopuolelle. Mutta todellisen elämän piirissä, jolla ei vain ole oikeutensa, vaan joka itsekin panee suuria velvollisuuksia, tässä piirissä meidänkin, jos tahdomme olla humaanisia ja kristityitä, täytyy ja on velvollisuus soveltaa ainoastaan järjen ja kokemuksen hyväksymiä vakaumuksia, jotka ovat kulkeneet analyysin ahjon läpi, sanalla sanoen, toimia järkevästi eikä järjettömästi niinkuin unessa ja houreessa, ettemme vahingoittaisi ihmistä, ettemme kiduttaisi ja tuhoaisi ihmistä. Tämä, tämä onkin oikeata kristillistä toimintaa, ei vain mystillistä, vaan järkevää ja todellista ihmisrakkauden toimintaa. —

Tässä paikassa kuului voimakkaita kättentaputuksia eri puolilta salia, mutta Fetjukovitš alkoi huitoa käsillään ikäänkuin pyytäen, ettei häntä keskeytettäisi ja että annettaisiin hänen puhua loppuun. Syntyi heti hiljaisuus. Puhuja jatkoi:

— Luuletteko te, herrat valamiehet, että tämmöiset kysymykset voivat olla koskettamatta lapsiamme, sanokaamme niitä, jotka jo ovat nuorukaisiässä ja alkavat jo ajatella: ei, eivät voi, älkäämme me vaatiko heiltä mahdotonta pidättymistä! Arvottoman isän näkeminen, varsinkin kun häntä voi verrata toisten lasten, ikätoverien, isiin, jotka ansaitsevat tämän nimen, herättää pakostakin nuorukaisessa kärsimystä tuottavia kysymyksiä. Hänelle vastataan virallisesti näihin kysymyksiin: »Hän on sinut siittänyt, sinä olet hänen vertaan, ja siksi sinun on rakastettava häntä.» Nuorukainen vaipuu pakostakin mietteisiin. »Onko hän sitten rakastanut minua, kun minut siitti», kysyy hän yhä enemmän ihmetellen, »minun tähtenikö hän minut siitti: hän ei tuntenut minua eikä edes sukupuoltani sinä hetkenä, sinä intohimon hetkenä, jolloin hän kenties oli viinin tulistama, eikä hän ole antanut minulle perinnöksi mitään muuta kuin taipumuksen juoppouteen, — siinä ovat kaikki hänen hyvät työnsä… Miksi minun siis on rakastettava häntä, senkö takia vain, että hän siitti minut eikä sitten koko elämänsä aikana ole rakastanut minua?» Oi, teistä kenties tuntuvat nämä kysymykset karkeilta, julmilta, mutta älkää vaatiko nuorelta älyltä mahdotonta pidättyväisyyttä: »aja luonto ovesta ulos, niin se lentää ikkunasta sisälle», — mutta pääasia, pääasia on, ettei meidän pidä pelätä »metallia» eikä »tulikiveä», vaan meidän on ratkaistava kysymys niinkuin käskee järki ja ihmisrakkaus, eikä niinkuin käskevät mystilliset käsitykset. Kuinka se on siis ratkaistava? Näin: astukoon poika isänsä eteen ja kysyköön häneltä itseltään järkevästi: »Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? Isä, todista minulle, että minun pitää rakastaa sinua!» — ja jos tuo isä voi ja kykenee vastaamaan ja todistamaan hänelle, — niin siinä on todellinen, normaalinen perhe, joka ei rakennu vain mystilliselle pohjalle, vaan järkeville, tietoisille perusteille, ankarasti humaanisille ja semmoisille, joista voi aina itse tehdä tilin. Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei kykene todistamaan, ei siinä ole mitään perhettä: hän ei ole pojan isä, ja poika saa oikeuden tästä lähin pitää isäänsä vieraana henkilönä ja vihamiehenäänkin. Meidän puhujalavamme, herrat valamiehet, olkoon totuuden ja terveitten käsitysten koulu! —