Tässä puhujan keskeyttivät hillittömät, miltei raivoisat kättentaputukset. Tietenkään ei koko sali taputtanut käsiään, mutta puolet salista kuitenkin. Käsiään taputtivat isät ja äidit. Ylhäältä, missä naiset istuivat, kuului vinkunaa ja huutoja. Liinoja huiskutettiin. Puheenjohtaja alkoi kaikin voimin soittaa kelloa. Ilmeisesti häntä suututti salin käytös, mutta hän ei ensinkään uskaltanut »puhdistaa» salia, niinkuin vähän aikaisemmin oli uhannut: käsiään taputtivat ja liinojaan heiluttivat puhujalle erityisillä tuoleilla istuvat ylhäiset henkilöt, vanhat ukot, joilla oli tähtiä hännystakin rinnuksessa, niin että kun melu hiljeni, puheenjohtaja tyytyi vain niinkuin ennenkin ankarasti uhkaamaan salin »puhdistamisella», ja voitonriemuinen ja kiihtynyt Fetjukovitš ryhtyi taas jatkamaan puhettaan.

— Herrat valamiehet, te muistatte tuon kauhean yön, josta vielä tänäänkin on niin paljon puhuttu, kun poika aidan yli tunkeutui isänsä taloon ja seisoi viimein kasvot kasvoja vastaan vihollisensa ja loukkaajansa kanssa, joka oli hänet siittänyt. Pidän kaikin voimin kiinni siitä, ettei hän tuolla hetkellä ollut juossut sinne rahoja ottamaan: syytös ryöstöstä on järjettömyyttä, kuten jo aikaisemmin olen osoittanut. Eikä hän tunkeutunut isänsä huoneeseen tappaakseen hänet; jos hän olisi tullut tämmöisin ennakolta harkituin aikein, niin hän edes olisi hankkinut aikaisemmin itselleen aseen, sillä vaskisen survimen hän sieppasi vaistomaisesti, tietämättä itsekään miksi. Olkoonpa, että hän petti isänsä merkeillä, olkoonpa että tunkeutui hänen luokseen, — minä olen jo sanonut, etten hetkeäkään usko tuota legendaa, mutta olkoon menneeksi, otaksukaamme hetkisen aikaa sitä! Herrat valamiehet, vannon teille kaiken nimessä, mikä on pyhää: jos tämä ei olisi ollut hänen isänsä, vaan sivullinen henkilö, joka oli häntä loukannut, niin hän juostuaan läpi huoneitten ja tultuaan vakuutetuksi, ettei tuo nainen ollut talossa, olisi juossut suin päin tiehensä tekemättä kilpailijalleen mitään pahaa, olisi kenties kolhaissut häntä, töytäissyt häntä, mutta ei muuta, sillä hänellä oli nyt muuta mielessä, hänellä ei ollut aikaa, hänen täytyi saada tietää lemmityn olinpaikka. Mutta isä, isä, — oi, kaiken teki vain se, että hän näki isänsä, vihamiehensä lapsuudesta saakka, vihollisensa ja loukkaajansa, joka nyt oli — luonnoton kilpakosija! Vihan tunne valtasi hänet hänen tahtomattaan, vastustamattomasti, mahdotonta oli käyttää järkeään: kaikki tapahtui hetkessä! Se oli mielettömyyden ja mielenvikaisuuden affekti, mutta luonnon affekti, luonnon, joka kostaa ikuisten lakiensa loukkaamisen vastustamattomasti ja tiedottomasti, niinkuin kaikki luonnossa tapahtuu. Mutta murhaaja ei silloinkaan tehnyt murhaa, — minä vakuutan sen, minä huudan sen kuuluville, — ei, hän vain heilautti survinta hirveän inhon valtaamana, tahtomatta tappaa, tietämättä tappavansa. Jollei hänen kädessään olisi ollut tuo onneton survin, niin hän kenties vain olisi piessyt isänsä, mutta ei olisi häntä tappanut. Paetessaan hän ei tietänyt, oliko ukko kuollut hänen iskustaan. Sellainen murha ei ole murha. Sellainen murha ei ole myöskään isänmurha. Ei, sellaisen isän tappamista ei Voi nimittää isänmurhaksi. Semmoista murhaa voidaan vain ennakkoluulojen johdosta pitää isänmurhana! Mutta oliko tämä, oliko tämä todellakin murha, huudan teille uudestaan ja yhä uudestaan sieluni syvyydestä! Herrat valamiehet, me tuomitsemme nyt hänet, mutta hän sanoo itselleen: »Nämä ihmiset eivät ole tehneet mitään kohtaloni hyväksi, kasvatukseni ja kehitykseni hyväksi, tehdäkseen minut paremmaksi, tehdäkseen minusta ihmisen. Nämä ihmiset eivät ole syöttäneet eivätkä juottaneet minua eivätkä käyneet luonani, kun alastomana olin vankilassa, ja nyt he ovat lähettäneet minut pakkotyöhön. Me olemme kuitit, minä en ole heille nyt mitään velkaa enkä ole kenellekään velkaa enää ikinä. He ovat pahoja, minä tulen myös olemaan paha. He ovat julmia, minä tulen myös olemaan julma.» Näin hän sanoo, herrat valamiehet! Ja minä vannon: syytteellänne te vain kevennätte hänen olonsa, kevennätte hänen omantuntonsa, hän kiroaa vuodattamaansa verta, mutta ei kadu sitä. Samalla te teette lopun ihmisestä, joka hänessä vielä voisi kehittyä, sillä hän jää ilkeäksi ja sokeaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta tahdotteko rangaista häntä kauheasti, ankarasti, kaikkein hirveimmällä rangaistuksella, mitä vain voi ajatella, mutta samalla pelastaa ja uudesti synnyttää hänen sielunsa ainaisiksi ajoiksi? Jos sitä tahdotte, niin laskekaa raskaana painona hänen päälleen armahtavaisuutenne! Te saatte nähdä, te kuulette, miten hänen sielunsa vavahtaa ja kauhistuu: »Minäkö voisin kestää kaiken tämän laupeuden, näin paljon rakkautta, minäkö olisin sen ansainnut!» näin hän huudahtaa. Oi, minä tunnen, minä tunnen tämän sydämen, tämän hurjan, mutta jalon sydämen, herrat valamiehet. Se kumartuu maahan teidän rohkean tekonne edessä, se janoaa suurta rakkauden tekoa, se rupeaa liekehtimään ja herää kuolleista ikuisiksi ajoiksi. On sieluja, jotka rajoittuneisuudessaan syyttävät koko maailmaa. Mutta masentakaa tuo sielu laupeudella, osoittakaa sille rakkautta, niin se kiroaa omat tekonsa, sillä siinä on niin paljon ituja hyvään. Sielu avartuu ja näkee, miten laupias Jumala on ja miten ihania ja oikeamielisiä ovat ihmiset. Häntä kauhistuttaa, häntä masentaa katumus ja ääretön velka, jonka hän tästä lähin tuntee omakseen. Eikä hän silloin sano: »Me olemme kuitit», vaan sanoo: »Minä olen syyllinen kaikkien ihmisten edessä ja arvottomin kaikista ihmisistä.» Katumuksen ja polttavan, kärsimystä tuottavan liikutuksen vallassa hän huudahtaa: »Ihmiset ovat parempia kuin minä, sillä he eivät tahtoneet syöstä minua turmioon, vaan pelastaa minut!» Oi, teidän on niin helppo tehdä se, tuo laupeuden työ, sillä kun ei ole olemassa minkäänlaisia edes uskottavan näköisiäkään todistuksia, niin on kovin raskasta lausua: »Niin, hän on syyllinen.» Parempi on vapauttaa kymmenen syyllistä kuin rangaista yhtä syytöntä, — kuuletteko, kuuletteko te tämän ylevän äänen maineikkaan historiamme viime vuosisadalta? Minunko, vähäpätöisen, sopii muistuttaa mieliinne, ettei venäläinen oikeus ole ainoastaan rangaistusta, vaan myös hunningolle joutuneen ihmisen pelastusta! Olkoon toisilla kansoilla lain kirjain ja rangaistus, mutta meillä henki ja järkevä tarkoitus, turmioon joutuneitten pelastus ja uudestisyntyminen. Ja jos niin on, jos todellakin Venäjä ja sen oikeus on tämmöinen, niin — eteenpäin, Venäjä, älkääkä peloitelko, älkää peloitelko meitä hurjistuneilla kolmivaljakoillanne, jota kaikki kansat inhoten väistävät! Ei hullaantunut kolmivaljakko, vaan mahtavat venäläiset vaunut saapuvat juhlallisesti ja tyynesti perille määräpaikkaansa. Teidän käsissänne on klienttini kohtalo, teidän käsissänne on myös meidän venäläisen totuutemme kohtalo. Te pelastatte sen, te puollatte sitä, te todistatte, että sillä on vaalijansa, että se on hyvissä käsissä!

14.

Talonpojat olivat miehiä puolestaan

Näin lopetti Fetjukovitš, ja tällä kertaa puhjennut kuulijain innostus oli vastustamaton kuin myrsky. Ei voinut ajatellakaan sen hillitsemistä: naiset itkivät, itkivätpä monet miehistäkin, kahden ylhäisen virkamiehenkin silmistä tippuivat kyynelet. Puheenjohtaja antautui eikä edes ollut kiireissään soittamaan kelloa. »Semmoisen innostuksen häiritseminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista», huusivat myöhemmin naiset kaupungissamme. Puhuja itsekin oli vilpittömästi liikutettu. Ja tämmöisellä hetkellä nousi meidän Ippolit Kirillovitš vielä kerran »esittämään vastaväitteitä.» Häntä katseltiin vihamielisesti: »Kuinka? Mitä tämä on? Uskaltaako hän vielä väittää vastaan?» mutisivat naiset. Mutta vaikka mutisemaan olisivat ruvenneet koko maailman naiset ja niiden etunenässä itse prokuraattorin rouva, Ippolit Kirillovitšin puoliso, niin ei silloinkaan olisi voinut pidättää Ippolit Kirillovitšia tällä hetkellä. Hän oli kalpea, hän vapisi mielenliikutuksesta; hänen lausumiaan ensimmäisiä sanoja, ensimmäisiä lauseita oli mahdoton ymmärtää: hän läähätti, äänsi epäselvästi, sekaantui. Kohta asia kuitenkin korjautui. Mutta tästä hänen toisesta puheestaan esitän tässä vain muutamia lauseita.

— … Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta mitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle? Puuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš repäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä sekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole runoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka kuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta on tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle aviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin? Ja poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan tapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi, joka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa ratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä tappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että meidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava, ja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa vannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen isänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi rupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua rakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan perustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan moskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat, kaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta koskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain saavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota ei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella, huudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan, ja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on! Ja eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn syyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin isänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi jälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa parannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen kristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten analyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan», huudahtaa puolustaja ja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus on käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja tämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me vilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme sillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta voi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin, sikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta Kristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä näin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää antaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata sillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on meille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää lapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten käsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen, jota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka lausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —

Tässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta puhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa rajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä tilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli paheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille vain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman sanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja ivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä kohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä» — mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä Ippolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten sen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan surmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän vastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen, ettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti häntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka muka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi »salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla olla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni kansalaisena ja uskollisena alamaisena»… Mutta näiden sanojen kohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti kumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista. Ippolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».

Tämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan, mutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti että henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli ollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut. Hän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan ja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi, hän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin uutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.

— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut, minä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan miehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä sanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä toistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen rakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt kuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta semmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin murhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä itkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut isäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä älkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas. Jos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne. Minä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen. Mutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja taitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta Jumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas, hyvät herrat… säälikää!

Hän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen lauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi muodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden loppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet nousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt, ja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa puolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota itseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä on suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja istunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa mieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella. Oli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt pois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan vallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän kurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset olivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän sydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki valmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän, että salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan syyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan, jotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet syyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu menestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan onnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.