— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin, — on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja valamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne, ne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.
— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs kulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia asuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.
— Eihän siinä ole yksinomaan talonpoikia. Siellä on neljä virkamiestä.
— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs kihlakunnan maalaishallituksen jäsen.
— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on mitali, valamiehen?
— Mitä hänestä?
— Se on hyvin viisas mies.
— Hänhän on kaiken aikaa vaiti.
— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse pietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria. Kaksitoista lasta, ajatelkaahan!
— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi toisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.