EPILOGI

1. Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi 2. Hetken ajaksi valhe muuttuu totuudeksi 3. Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.

KOLMAS OSA JATKUU

Kahdeksas kirja

Mitja

Kuzjma Samsonov

Dmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli »käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti muistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä mitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren ahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli ollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin voinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša ei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä veli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan ravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään hänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti häärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen pelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi tunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka hänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin näkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin ja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein välttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän historiasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin äkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.

Vaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti ja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin kerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on, että Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta oli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai väkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan ainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi silloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka itsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta poikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä voinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen ahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi vihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä Grušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Oikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan kahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä on sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä, että Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt) Grušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että vanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän johtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen. Siksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko Grušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä, että hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi hänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin niin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka odotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä — näinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka aivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä. Kuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä kirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä viettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli Grušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen, mutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja hyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti sen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko säädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän naisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle itselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan. Sulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa, hän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi kohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli näytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta sangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja täynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa ei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin paluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli jälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin jonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta tullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut Mitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa. Näin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen tahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor Pavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen kuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki Grušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta, hetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen ikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja vie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman kauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee siellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan incognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä eikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen elämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä (»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki ja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä liejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa, samoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan vapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois tästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki lähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.

Mutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, onnellisen ratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin, mutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene pois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen hänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin… mutta silloin… Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi, ei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen puolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä aikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta valmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun varalta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset. Mutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen, mutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?