Nimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie minut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot, rahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin monen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat Fjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja, mutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi viedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla eikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi Grušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta kärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny tässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan ainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä kaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös hänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli tavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen konna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän silloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää, niin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli otettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on kaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei ollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»
Menen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että hän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä ne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään, sillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa, — sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa nuo jossakin olevat varat, ollakseen oikeutettu ne ottamaan, hänen oli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle — muuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo aloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa koko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo kolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja ennen kaikkea. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli hänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä hetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää sitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä tapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen Katerina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa helpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään tuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja ryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin, että minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten silmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla olisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat sekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä elämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen Mitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi aivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili…
Omituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei enää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä saattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa köyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi, että saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin itsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita, jotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat vain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja, mutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan. Mitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti sen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen kaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän ensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri tämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat ja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta. Hän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan luo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä »suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa liikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili ainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse Samsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen kannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän ei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan sitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt oli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan, että Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla ja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole panematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa itsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin Grušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen, että ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor Pavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen luulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa morsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian karkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin huomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä olevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla säälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu hänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin samassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös aivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen: he kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella tavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa Grušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan elämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei kuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä tärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt ei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää häntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille, että hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan niin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin ennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä oli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan huolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän muun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt valmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä katumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei Grušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo vaaraton ukko.
Keskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin taloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan. Tämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja siihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat Samsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha sisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi hänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä lapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta talon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen asumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä tunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta alhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta hengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria loistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan, pitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja seinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja katoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä. Kaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas ukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä olevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar, tukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä laatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen jalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta nojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä kerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen myös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin» tulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja oli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma Kuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää, eikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei ole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen kieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän varalta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti selvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta, joka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle. Vähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin ja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti hänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan mittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja saksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli pitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat isän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden, että olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka luonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi. Poikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän viimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös jonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja odotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli kaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista kynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan oven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa. Kun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta syltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja lähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla. Mitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat hansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää aikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa Fjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä arvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että hänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa hämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet kasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva makkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle sohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen nojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa sohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti alkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen mitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli tullut vaivaamaan.
— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään viimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.
Mitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten hän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti, eleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt äärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa, ja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko Samsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa kaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.
— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta äitini perinnön… sillä koko kaupunki juoruaa tästä… koska täällä kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi… Ja sitäpaitsi on voinut tulla tiedoksi myös Grušenjkan… anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan kautta… kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena Aleksandrovnan… — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen, että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš, Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut? Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly… tuntee teidätkin… mainitsi teitä mitä mairittelevimmin… takertui Mitja toistamiseen puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään, hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa… »sillä eivät kaikki tiet ole tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi». Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen, Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!…» Niin että minä, Mitja, silloin tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista, mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain kolmetuhatta… Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta… Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan notaarille taikka miten vain tarvitaan… Sanalla sanoen, minä olen valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan kaikki… ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna… Te antaisitte minulle nuo kolmetuhatta… sillä kukapa muu on teidän veroisenne rahamies tässä kaupungissa… ja sillä te pelastaisitte minut… sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa varten, voi sanoa… sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš! Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme kohtaloa ja kaksi arpaa… Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta te ymmärrätte… minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että te olette ymmärtänyt… Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo tänään, siinä se!»
Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja lohduttomimmalla äänenpainolla:
— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.
Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.