— Niin, hän teki rattaista vaunut,
— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli tarvitaan».
— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö sitä ole ollenkaan?
Mutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei enempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli asettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle saliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä enää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja tärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa vakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli nuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden vallitessa salissa:
— Kyllä, hän on syyllinen!
Ja sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä, hän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta! Tätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein kaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki olivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat toivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi julistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan. Sitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä monet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat käsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa, kohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä vieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita oli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet uskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella huudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät pois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti taas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi seisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään eteensä:
— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää isäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät, armahtakaa tuota toista naista!
Hän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli koko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla äänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta, ylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu: se oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli uudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten alkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin seuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä, mutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain muutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.
— Kaksikymmentä vuotta saa haistella vuorikaivosta.
— Ei vähempää.