— Niin, talonpoikamme olivat miehiä puolestaan.

— Ja tekivät lopun Mitenjkastamme!

Epilogi

1.

Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi

Viidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain aamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan luo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä asiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona erään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa huoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä huoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina Ivanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt viemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa, välittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä ehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia arvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista matkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan, toinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet pois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi jäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt päivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen tohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta edeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka jäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa, niin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša kävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa hänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten vaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin oli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia tänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He olivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea, tavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli, mille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän lujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin hän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava! Tuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen, ei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja joka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin) — hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman. Tiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa… Olen jo kertonut teille yhtä ja toista… Näettekö, se tapahtuu luultavimmin kolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta viedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš on jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain epätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä sitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille koko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti minulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi… Se oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät riidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät sain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me silloin riitaannuimme?

— En, en tiedä, — sanoi Aljoša.

— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta pakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut minulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä asti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun hän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi, karkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä vihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä syystä… Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin vihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri Fjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna vihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin suuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli, että minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis edelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita. Minä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta oli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan niinkuin ennenkin tuota… Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun minä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle, etten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani tuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän kuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle suljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle, että kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä, jos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan, yksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein kymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan joltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi, mainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš, joka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu siitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut ajatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon pelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista uhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä tahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani sen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti ajatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun ajatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin kiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä taas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on minun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä: minä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri hylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta silloin… ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni! Mutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja käskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen teidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen, halveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että — muistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että vain hän, hän yksin oli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja! Minä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei ollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä on murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan! Oi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä juuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi osoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin hänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin oikeudessa… Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!

Ei vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle, ja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän kärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien murskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša tunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin paljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin koettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä liian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin syvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä, myöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan» oikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan syynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten hysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä hetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän suorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua Mitjasta.