— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi Katja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain hetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä. Olkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei se tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen mennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin ettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu pakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa? Pakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi? Pääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä kannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti sallia se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran on niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa vaiti ja naurahti sitten.
— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä, rististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä muistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa tietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän tunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta sillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties vihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin hänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen! Oi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle kuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, — lopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset kuin hän eivät kärsi koskaan.
Jonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä sanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut. »Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen hänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli itsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut ainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli taisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.
— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse suostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen epärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin… epäkristillistä, vai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.
— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki… — mutisi Aljoša. — Hän pyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä katsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä vetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.
— Minua… onko se mahdollista? — sopersi hän kalveten.
— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja vilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en rupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se olisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää kaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa rakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä. Hänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää, miten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän anteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan ainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä…
— Te minut yhtäkkiä… — sopersi Katja, — minä olen joka päivä aavistellut, että te tulette tälle asialle… Minä tiesin, että hän kutsuisi minua!… Se on mahdotonta!
— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä ensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut, ensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti käsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen koko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö se herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen joutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta, — hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen tulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt! Tulkaa, saattakaa häntä pimeyteen… tulkaa ainoastaan kynnykselle… Teidänhän on velvollisuus, on velvollisuus tehdä se! — lopetti Aljoša alleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».
— On velvollisuus, mutta… en voi, — sanoi Katja aivan kuin vaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun… minä en voi.