— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne, jos nyt ette sitä tee?
— Parempi on kärsiä koko ikänsä.
— Teidän on velvollisuus tulla, teidän on velvollisuus tulla, — sanoi
Aljoša taas järkähtämättömästi.
— Mutta miksi tänään, miksi heti?… Minä en voi jättää sairasta…
— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule, niin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei ole totta, säälikää!
— Säälikää te minua, — soimasi Katja katkerasti ja rupesi itkemään.
— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen silmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.
— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä tulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä tulen, mutta kenties en astu sisälle… Minä en tiedä vielä…
Hänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.
— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja kalpeni taas.