— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään. Siellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän lujasti ja lähti huoneesta.
2.
Hetken ajaksi valhe muuttui totuudeksi
Hän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion langettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen ja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta lääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin, Lisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon, vaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli maannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa oli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka hänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta hän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten vaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen pariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille olivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin, antaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta näinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja Grušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta Mitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.
Aljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään, hiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina käärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa epämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen pelästys.
Yleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen. Toisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin raskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi mietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä ja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa. Toisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen olonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei puhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui sisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti hänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana odottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä mukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja samalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan mahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.
— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan, on hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo lautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi palasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista tuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut sinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein sille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.
— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin, kenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma. — Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki häneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään olisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä taaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta olisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.
— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin sinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen mennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.
— Sinä olet jo puhunut minulle siitä, — huomautti Mitja miettivänä.