— Ja sinä olet jo kertonut sen Grušenjkalle, — huomautti Aljoša.
— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän katsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen sanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen huulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se on tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo ymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?
— Näinköhän? — pääsi Aljošan suusta.
— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti Mitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian toimitettavaksi… Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää saada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.
— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei juuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.
— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu
Ivanin tulevan terveeksi.
— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että hän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.
— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen kuolemastaan. Paljon on hänellä surua… — Syntyi hiljaisuus.
Jokin hyvin tärkeä asia kiusasi Mitjaa.
— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä väräjävällä, kyyneleisellä äänellä.