— Ei häntä päästetä sinun luoksesi sinne, — puuttui Aljoša heti puheeseen.
— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä, joka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai siellä, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja sitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat sinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni: en ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa »hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia kestäisin kaikkea, kaikkea… paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä sinne.
Aljoša hymyili hiljaa.
— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle ajatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele sinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole sinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti ei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit tappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta ristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa sinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden ihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi ajan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se, että sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa vain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja tämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava sinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit sinne. Sillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta suorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin totuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne ovat mahdottomia… Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle niin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset: upseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, — hymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan päällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan, jos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan mitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä siinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla tuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja Katja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun hyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun on totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun tuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään en koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin olla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt kaikki.
— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä karkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla karkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä kaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin? Kas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?
— Näin ne puhuvat, — hymähti Aljoša hiljaa.
— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden etkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen saanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua siitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän nähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja päättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja vaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä pakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön, joka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti sanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa, piru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä: onko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä myöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä saan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti minun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on syypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties jokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt! Ja olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta sellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni, eivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei, venäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän menehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Hänen äänensä värisi itkusta.
— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas voittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti kyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä, jossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä kuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla, no, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi kielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden aikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että osaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme oppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle, Amerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme tule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä muutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle laittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole mekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän, annan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun ikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan, niin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä me jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni amerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on suunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?
— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.
Mitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä: