— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi?
Saivatpa asian väännetyksi!
— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.
— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas hetkinen äänettömyyttä.
— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?
— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.
— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!
— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.
Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja hypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys, hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen. Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan vuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen käsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia kertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat taas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan, hymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.
— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi tälle:
— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!