— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! — huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni, vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin pitääkin… — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.
— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan taas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan sinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin tuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä ahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä näki nyt.
— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, — sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö sinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! — huudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.
— Minä rakastan ja… tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen henkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana viisi päivää sitten… Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin pois… Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti olemaan…
Näin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat järjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta tällä hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään ehdottomasti.
— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä olen murhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin… kun todistit… Uskoitko, uskoitko todellakin?
— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua ja yhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä… Kun todistin… uskottelin itselleni ja uskoin… mutta kun lopetin todistukseni, lakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä unohdin, että olen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän yhtäkkiä, jokin aivan uusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei ollenkaan ollut äskeisen lemmenlepertelyn kaltainen.
— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta sitä estää.
— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt on raskasta!…
Hän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä ja horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan kuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut. Katja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle tultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi vaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle: