— Antakaa minulle anteeksi!
Grušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi myrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:
— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä anteeksiantajia me olemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä rukoilen koko elämäni ajan Jumalaa puolestasi.
— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja Grušenjkalle mielettömästi soimaten.
— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja kiireesti ja riensi ulos huoneesta.
— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin hän itse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas katkerasti.
— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti
Aljoša tulisesti veljelleen.
— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui Grušenjka inhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan kaiken anteeksi…
Hän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän ei vielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten myöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja ollenkaan odottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.
— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti veljensä puoleen. — Sano hänelle… en tiedä mitä… älä anna hänen mennä pois tuolla tavoin!