— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti juoksemaan
Katjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella.
Katja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän
lausui heti nopeasti Aljošalle:
— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin hänelle: »anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun saakka. Hän ei antanut anteeksi… Minä rakastan häntä tämän takia! — lisäsi Katja omituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja viha.
— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli varma siitä, ettei hän tule…
— Epäilemättä. Jättäkäämme tämä, — tokaisi Katja. — Kuulkaa: minä en voi nyt lähteä teidän kanssanne sinne hautajaisiin. Minä lähetin heille kukkia arkulle pantaviksi. Rahaa heillä luullakseni vielä on. Jos tarvitaan, niin sanokaa, että minä vastaisuudessa en koskaan hylkää heitä… No, jättäkää nyt minut, jättäkää, olkaa hyvä. Olette jo myöhästynyt sieltä, soitetaan jo myöhempään päiväjumalanpalvelukseen… Jättäkää minut, olkaa niin hyvä!
3.
Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.
Hän oli todellakin myöhästynyt. Häntä odotettiin ja oli jo päätetty hänen viipymisestään huolimatta kantaa kaunis, kukilla koristettu pikku ruumisarkku kirkkoon. Se oli Iljušetškan, onnettoman pojan, ruumisarkku. Hän oli kuollut kaksi päivää sen jälkeen kuin Mitjan tuomio oli julistettu. Jo talon portilla ottivat pojat, Iljušan toverit, Aljošan vastaan huudoin. He olivat kaikki kärsimättömästi odottaneet häntä ja iloitsivat siitä, että hän vihdoinkin oli tullut. Heitä oli kerääntynyt kaikkiaan noin kaksitoista henkeä, kaikki olivat saapuneet koululaukku olalta riippumassa. »Isä tulee itkemään, olkaa isän seurana», oli Iljuša kuollessaan sanonut heille ikäänkuin viimeisenä toivomuksena, ja pojat pitivät sen mielessään. Heidän etunenässään oli Kolja Krasotkin.
— Kuinka iloinen olenkaan, että tulitte, Karamazov! — huudahti hän ojentaen Aljošalle kätensä. — Täällä on kauheata. Todella on surkeata katsella. Snegirev ei ole juovuksissa, me tiedämme varmasti, että hän ei ole tänään juonut yhtään, mutta on aivan kuin juopunut… Minä olen aina luja, mutta tämä on kauheata. Karamazov, jos en viivytä teitä, niin olisi vielä ainoastaan yksi kysymys, ennenkuin menette sisälle!
— Mistä on kysymys, Kolja? — sanoi Aljoša ja pysähtyi.
— Onko teidän veljenne syytön vaiko syyllinen? Hänkö tappoi isänne vai lakeijako? Niinkuin te sanotte, niin se on. Neljään yöhön en ole saanut unta tämän ajatuksen vuoksi.