— Lakeija tappoi, ja veljeni on syytön, — vastasi Aljoša.
— Sitähän minäkin sanon! — huudahti yhtäkkiä poika, jonka nimi oli
Smurov.
— Hän siis joutui tuhon omaksi viattomana uhrina totuuden puolesta! — huudahti Kolja. — Hän on onnellinen! Vaikka hän hukkuikin, niin hän on onnellinen! Minä olen valmis kadehtimaan häntä!
— Mitä te, kuinka se on mahdollista, ja miksi? — huudahti Aljoša ihmeissään.
— Oi, jospa minä voisin joskus myös uhrautua totuuden puolesta, — lausui Kolja innostuneena.
— Mutta toisenlaisessa asiassa, ei sellaisen häpeän alaisena, ei niin kauheissa olosuhteissa! — sanoi Aljoša.
— Tietysti… minä tahtoisin kuolla koko ihmiskunnan puolesta, mutta häpeä taas on aivan toisarvoinen asia: jääkööt nimemme unhoon. Minä kunnioitan teidän veljeänne!
— Ja minä myös! — huudahti äkkiä ja aivan odottamatta joukosta se poika, joka aikoinaan oli sanonut tietävänsä, kuka perusti Troijan, ja näin huudahdettuaan hän aivan samoin kuin silloinkin punastui korviaan myöten kuin pioni.
Aljoša astui sisälle huoneeseen. Sinisessä, valkoisella röyhelöllä koristetussa arkussa makasi Iljuša kädet ristissä ja silmät kiinni. Hänen laihtuneitten kasvojensa piirteet eivät juuri ollenkaan olleet muuttuneet, eikä ruumis, omituista kyllä, juuri olenkaan haissut. Kasvojen ilme oli vakava ja ikäänkuin miettiväinen. Erittäin kauniilta näyttivät ristissä olevat kädet, jotka olivat kuin marmorista veistetyt. Hänen käsiinsä oli pantu kukkia, ja koko arkku oli koristettu ulkoa ja sisältä kukilla, jotka Lise Hohlakov oli lähettänyt jo varhain aamulla. Mutta kukkia oli saapunut myös Katerina Ivanovnalta, ja kun Aljoša avasi oven, niin alikapteeni kukkakimppu vapisevissa käsissään sirotteli uudelleen kukkia rakkaan poikansa päälle. Hän tuskin katsahti sisälle tulleeseen Aljošaan eikä tahtonut katsoa kehenkään, ei edes itkevään, mielisairaaseen vaimoonsa, »äitikultaan», joka tavan takaa yritti nousta kipeille jaloilleen ja katsahtaa lähempää kuolleeseen poikaansa. Ninotškan olivat lapset nostaneet tuoleineen ja siirtäneet aivan ruumisarkun luo. Hän istui pää painettuna sitä vastaan ja luultavasti itki myös hiljaa. Snegirevin kasvot näyttivät vilkastuneilta, mutta ikäänkuin hämillään olevilta ja samalla myös katkeroituneilta. Hänen eleissään ja hänen suustaan päässeissä sanoissa oli jotakin puoleksi järjetöntä. »Isäkulta, rakas isä!» huudahteli hän vähän väliä katsellen Iljušaa. Hänellä oli ollut tapana jo Iljušan eläessä sanoa tälle hyvästelevästä »Isäkulta, rakas isä!»
— Isä, anna minulle kukkanen, ota hänen kädestään, tuo valkoinen tuossa, ja anna! — pyysi nyyhkyttäen mielenvikainen »äitikulta». Joko häntä kovin miellytti pieni, Iljušan käsissä oleva valkoinen ruusu tai sitten hänen mielensä teki saada hänen käsistään kukkanen muistoksi, pääasia on, että hän ihan vääntelehti ojennellen käsiään kukkaa kohti.