— En anna kenellekään, en anna mitään! — huudahti Snegirev kovasydämisesti. — Ne ovat hänen kukkasiaan eikä sinun. Kaikki ovat hänen, ei mikään ole sinun!
— Isä, antakaa äidille kukka! — sanoi Ninotška kohottaen kyynelien kostuttamat kasvonsa.
— En anna mitään, ja hänelle en anna varsinkaan! Hän ei rakastanut Iljušetškaa. Hän otti häneltä silloin tykin, ja Iljušetška lahjoitti sen hänelle, — sanoi alikapteeni alkaen yhtäkkiä itkeä ääneensä muistaessaan, miten Iljuša silloin oli luovuttanut pikku tykkinsä äidille. Onneton mielipuoli alkoi hiljaa itkeä peittäen kasvonsa käsiinsä. Huomatessaan lopulta, että isä ei hievahdakaan ruumisarkun äärestä ja että oli tullut jo aika lähteä sitä kantamaan, pojat yhtäkkiä ympäröivät sankkana joukkona arkun ja alkoivat nostaa sitä.
— En tahdo haudata kirkkotarhaan! — karjaisi yhtäkkiä Snegirev. — Kiven luo hautaan, meidän kivemme luo! Iljuša käski niin. En anna kantaa!
Hän oli jo aikaisemminkin, kolmen päivän ajan, puhunut hautaavansa kiven luo; mutta hänelle alkoivat nyt puhua Aljoša, Krasotkin, asuntotalon emäntä, tämän sisar, kaikki pojat.
— Kas vain, mitä keksi, haudata pakanallisen kiven luo aivan kuin kirkosta erotetun, — lausui ankarasti iäkäs emäntä. — Siellä kirkkotarhassa on ristitty maa. Siellä hänen puolestaan rukoillaan. Kirkosta kuuluu laulu, ja pappi lukee niin puhtaasti ja selväsanaisesti, että se kuuluu joka kerta hänelle asti aivan kuin luettaisiin hänen hautansa ääressä.
Alikapteeni alkoi lopulta huitoa käsillään: »Viekää», muka, »minne tahdotte!» Lapset nostivat ruumisarkun, mutta kantaessaan sitä äidin ohi he pysähtyivät hetkiseksi hänen eteensä ja laskivat arkun alas, jotta hän voisi hyvästellä Iljušaa. Mutta nähtyään yhtäkkiä läheltä nuo rakkaat kasvot, joita hän kaikkien kolmen päivän aikana oli katsellut vain kauempaa, hän yhtäkkiä alkoi täristä ja alkoi hysteerisesti nyökytellä arkun yläpuolella harmaata päätään edestakaisin.
— Äiti, tee hänelle ristinmerkki, siunaa häntä, suutele häntä, — huudahti hänelle Ninotška. Mutta äiti nyökytteli yhä päätään kuin automaatti ja alkoi yhtäkkiä mitään puhumatta, kasvot polttavan surun vääristäminä, lyödä nyrkillään rintaansa. Arkkua lähdettiin kantamaan eteenpäin. Ninotška painoi viimeisen kerran huulensa kuolleen veljensä suulle, kun tämä kannettiin hänen ohitsensa. Talosta lähtiessään Aljoša kääntyi talon emännän puoleen pyytäen tätä pitämään huolta kotiin jäävistä, mutta tämä ei antanut hänen puhua loppuun:
— Tietty se, minä olen heidän luonaan, kristittyjä mekin olemme. — Tätä sanoessaan eukko itki. Kirkkoon ei ollut pitkä matka, enintään kolmisen sataa askelta. Päivä oli kirkas ja tyyni; oli pakkasta, mutta ei paljon. Kirkonkellot kaikuivat vielä. Snegirev juoksi hätäisesti ja hämillään ruumisarkun jäljessä yllään vanha, lyhyt, melkein kesäasuun kuuluva päällystakkinsa ja avopäin, käsissä vanha, leveäreunainen, pehmeä hattu. Hän oli jonkinmoisen selvittämättömän huolen vallassa, ojensi väliin yhtäkkiä kätensä kannattaakseen ruumisarkun pääpuolta ja vain häiritsi kantajia, väliin taas juoksi sivulle ja etsi sieltä itselleen sopivaa paikkaa. Yksi kukka sattui putoamaan lumeen, ja hän syöksähti sitä nostamaan, aivan kuin tuon kukan kadottamisesta olisi riippunut Jumala tiesi mitä.
— Voi, kuori, kuori unohdettiin, — huudahti hän yhtäkkiä hirveästi pelästyneenä. Mutta pojat muistuttivat hänelle heti, että leivänkuoren hän oli jo äsken ottanut ja että se on hänen taskussaan. Hän vetäisi sen heti esille taskustaan ja rauhoittui sen nähtyään.