— Iljušetška käski, Iljušetška, — selitti hän heti Aljošalle, — hän makasi yöllä ja minä istuin hänen vuoteensa ääressä, ja yhtäkkiä hän määräsi: »Isä, kun hautani on luotu umpeen, niin ripottele sille muruja leivänkuoresta, jotta varpuset lentäisivät sinne, minä kuulen, että ne ovat tulleet, ja minusta on hauska, kun en makaa yksin.»
— Se on oikein hyvä, sanoi Aljoša, — täytyy käydä useasti viemässä.
— Joka päivä, joka päivä! — lepersi alikapteeni aivan kuin vilkastuen.
Saavuttiin viimein kirkkoon ja asetettiin ruumisarkku keskelle sitä. Kaikki pojat asettuivat sen ympärille ja seisoivat siinä arvokkaasti koko toimituksen ajan. Kirkko oli vanha ja köyhänlainen, monet pyhäinkuvat olivat aivan ilman päällystettä, mutta sellaisissa kirkoissa on rukous ikäänkuin hartaampaa. Jumalanpalveluksen aikana Snegirev tuli ikäänkuin jonkin verran hiljaisemmaksi, vaikkakin hänessä ajoittain ilmeni yhä sama tiedoton ja aivan kuin ymmälle joutunut huolestuneisuus: väliin hän astui ruumisarkun luo kohentamaan paarivaatetta tai seppelettä; kun yksi kynttilä sattui putoamaan kynttilänjalasta, niin hän yhtäkkiä syöksyi sitä asettelemaan ja puuhasi hirveän kauan siinä työssä. Sitten hän rauhoittui ja seisoi hiljaa arkun pääpuolessa tylsän huolestunut ilme kasvoissaan. Apostolin jälkeen hän yhtäkkiä kuiskasi vieressään seisovalle Aljošalle, että apostoli luettiin väärin, mutta ei kuitenkaan tarkemmin selittänyt ajatustaan. Kerubilaulua hän ryhtyi laulamaan mukana, mutta ei tehnyt sitä loppuun asti, vaan langeten polvilleen painoi otsansa kirkon kivilattiaan ja makasi siinä asennossa jokseenkin kauan. Viimein ryhdyttiin ruumiinsiunaukseen, jaettiin kynttilät. Tylsistynyt isä alkoi taas hätäillä, mutta liikuttava, järkyttävä hautauslaulu sai hänen sielunsa hereille ja järkytetyksi. Hän kutistui yhtäkkiä kokoon ja alkoi purskahdella vähän väliä itkuun, aluksi koettaen hillitä ääntään, mutta lopulta nyyhkyttäen kuuluvasti. Kun ryhdyttiin ottamaan jäähyväisiä ja panemaan ruumisarkun kantta kiinni, niin hän tarttui käsillään arkun reunoihin aivan kuin estääkseen sulkemasta Iljušetškaa siihen, ja alkoi yhtä mittaa, kiihkeästi, irtautumatta suudella kuolleen poikansa suuta. Hänet saatiin lopulta siitä luopumaan ja vietiin jo korokkeelta alas, mutta yhtäkkiä hän ojensi kätensä ja sieppasi ruumisarkusta muutamia kukkia. Hän katseli niitä, ja uusi ajatus näytti täyttävän hänen mielensä, niin että hän sillä hetkellä tuntui unohtavan pääasian. Vähitellen hän näytti vaipuvan mietteisiin eikä enää pannut vastaan, kun ruumisarkku nostettiin ja sitä lähdettiin kantamaan hautaan. Hauta oli lähellä, kirkkotarhassa, aivan kirkon luona, kallis paikka; Katerina Ivanovna oli sen maksanut. Tavanmukaisten menojen jälkeen laskivat haudankaivajat arkun hautaan. Snegirev kumartui niin pitkälle kukat käsissä avoimen haudan yli, että pojat pelästyneinä tarttuivat hänen päällystakkiinsa ja alkoivat vetää häntä takaisin. Mutta hän ei näyttänyt enää oikein tajuavan mitä tehtiin. Kun alettiin luoda umpeen hautaa, niin hän alkoi yhtäkkiä huolestuneena osoitella alas putoilevaa multaa ja puhuakin jotakin, mutta kukaan ei saanut siitä mitään selvää, ja yhtäkkiä hän itsekin vaikeni. Nyt hänelle muistutettiin, että oli murennettava leivänkuori, ja hän joutui suuren mielenliikutuksen valtaan, tempasi esille kuoren ja alkoi sitä pienennellä heitellen haudalle pikku paloja: »Lentäkää nyt tänne, lintuset, lentäkää nyt tänne, varpuset!» mutisi hän huolestuneesti. Joku pojista huomautti hänelle, että hänen on epämukava murentaa leipää kukat kädessä, ja kehoitti häntä antamaan ne toistaiseksi jonkun pideltäviksi. Mutta hän ei antanut, vaan pelästyi yhtäkkiä kukkiensa takia, aivan kuin häneltä olisi tahdottu ottaa ne pois, ja katsahdettuaan hautaan sekä tultuaan vakuutetuksi, että kaikki oli jo tehty, leipäpala murennettu, hän yhtäkkiä aivan odottamatta ja ihan rauhallisesti käännähti ympäri ja lähti kulkemaan kotiin. Mutta hänen askelensa tihenivät yhä ja tulivat yhä kiireisemmiksi, hän riensi, miltei juoksi. Aljoša ja pojat seurasivat hänen kintereillään.
— Äitikullalle kukkasia, äitikullalle kukkasia! Äitikullan mieltä on pahoitettu! — alkoi hän äkkiä huudella. Joku huusi hänelle, että hän panisi hatun päähänsä, koska nyt on kylmä, mutta sen kuultuaan hän aivan kuin vihoissaan paiskasi hattunsa lumeen ja alkoi puhella: »En tahdo hattua, en tahdo hattua!» Poika Smurov otti hatun maasta ja kantoi sitä hänen jäljessään. Kaikki pojat itkivät ja kaikkein enimmän Kolja sekä Troijan perustajat tietävä poika, ja vaikka Smurovkin, jolla oli käsissään kapteenin hattu, myöskin itki hirveästi, niin hän ennätti kuitenkin miltei juoksujalkaa kulkiessaan siepata tieltä lumessa hohtavan tiilikivenpalasen paiskatakseen sillä varpusparvea, joka nopeasti lensi ohi. Tietenkään hän ei niihin osannut ja jatkoi itkien juoksuaan. Puolimatkassa Snegirev yhtäkkiä pysähtyi, seisoi noin puoli minuuttia aivan kuin hämmästyneenä jostakin ja käännähtäen äkkiä takaisin kirkkoa kohti alkoi juosta jättämälleen haudalle päin. Mutta pojat saavuttivat hänet silmänräpäyksessä ja takertuivat häneen joka puolelta. Silloin hän kaatui voimattomana kuin maahan paiskattu ja alkoi huutaa kiemurrellen, parkuen ja itkien: »Isäkulta, Iljušetška, rakas isä!» Aljoša ja Kolja rupesivat nostamaan häntä, pyytelemään ja suostuttelemaan.
— Kapteeni, riittää jo, miehisen miehen täytyy kestää, — mutisi Kolja.
— Pilaatte kukkaset, — lausui Aljošakin puolestaan, — mutta »äitikulta» odottaa niitä, hän istuu ja itkee, kun te äsken ette antanut hänelle kukkia Iljušetškalta. Siellä on vielä Iljušan vuode…
— Niin, niin, äitikullan luo, — muisti Snegirev taas yhtäkkiä, — vuoteen korjaavat pois, korjaavat pois! — lisäsi hän kuin pelästyen, että todellakin korjaavat pois, ja lähti taas juoksemaan kotiin. Mutta matka oli lyhyt, ja kaikki juoksivat yhdessä. Snegirev avasi kiireesti oven ja parkaisi vaimolleen, jonka kanssa oli äsken niin kovasydämisesti riitaantunut:
— Äitikulta, rakkaani, Iljušetška lähetti sinulle kukkasia, jalkasi ovat kipeät! — huusi hän ojentaen hänelle kimpun kukkia, jotka olivat paleltuneet ja katkenneet hänen äsken piehtaroidessaan lumessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Iljušan vuoteen edessä nurkassa Iljušan saappaat, jotka seisoivat molemmat vieretysten ja jotka talon emäntä juuri oli korjannut sinne, — vanhat, ruskettuneet, kovettuneet, paikatut saappaat. Nähtyään ne hän kohotti kätensä ja syöksähti niiden luo, lankesi polvilleen, tempasi käsiinsä saappaan ja painaen sitä vastaan huulensa alkoi kiihkeästi suudella sitä huudellen: »Isäkulta, Iljušetška, rakas isä, missä ovatkaan jalkasi?»
— Minne sinä olet hänet vienyt? Minne veit hänet? — parkaisi sydäntäsärkevällä äänellä mielenvikainen. Silloin alkoi Ninotškakin itkeä ääneensä. Kolja juoksi ulos huoneesta, ja hänen jäljessään alkoivat pojat poistua. Viimein tuli ulos myös Aljoša.