— Itkeköön tarpeekseen, — sanoi hän Koljalle, — tässä on tietysti mahdotonta lohduttaa. Odottakaamme vähän aikaa ja palatkaamme sitten takaisin.
— Niin, on mahdotonta, tämä on kauheata, — myönsi Kolja. — Tiedättekö, Karamazov, — hän hiljensi yhtäkkiä ääntään, ettei kukaan kuulisi: — mieleni on hyvin surullinen, ja jos vain voisi herättää hänet kuolleista, niin minä antaisin kaiken maailmassa!
— Ah, niin minäkin, — sanoi Aljoša.
— Mitä arvelette, Karamazov, olisiko meidän tultava tänne illalla?
Hänhän juo itsensä humalaan.
— Kenties hän juo. Tulkaamme vain me kahden, se riittää, istumaan heidän seurassaan tunnin verran, äidin ja Ninotškan kanssa; jos me tulemme kaikki yhdellä kertaa, niin se muistuttaa taas heille mieleen kaiken tämän, — neuvoi Aljoša.
— Siellä heillä on nyt emäntä kattamassa pöytää, — muistojuhlaako siellä vietettäneen, pappi tulee sinne; olisiko meidän palattava heti sinne, Karamazov, vai eikö?
— Ehdottomasti, — sanoi Aljoša.
— Omituista tämä kaikki on, Karamazov, semmoinen murhe ja sitten yhtäkkiä syödään pannukakkuja, kuinka luonnotonta tuo kaikki onkaan meidän uskontomme mukaan!
— Niillä on siellä lohtakin, — huomautti yhtäkkiä kovalla äänellä
Troijan perustajat tietävä poika.
— Pyydän teitä vakavasti, Kartašov, olemaan enempää sekaantumatta puheisiimme typeryyksinenne, varsinkin kun teille ei puhuta eikä edes haluta tietää, oletteko te maailmassa, — tokaisi Kolja äreästi kääntyen häneen päin. Poika kuohahti vihasta, mutta ei uskaltanut vastata mitään. Sillä välin olivat kaikki lähteneet hiljaa kulkemaan polkua pitkin, ja yhtäkkiä Smurov huudahti: