— Tuossa on Iljušan kivi, jonka alle hänet tahdottiin haudata!
Kaikki pysähtyivät ääneti ison kiven luo. Aljoša katseli, ja koko se kuva, minkä Snegirev oli aikoinaan saanut syntymään hänen eteensä kertomalla, miten Iljušetška itkien ja syleillen isäänsä oli huudahtanut: »Isäkulta, isäkulta, miten hän häpäisi sinua!» — nousi yhtäkkiä hänen mieleensä. Oli kuin jokin olisi järkyttänyt hänen sieluaan. Vakavan ja tärkeän näköisenä hän silmäili kaikkien noiden koulupoikien, Iljušan toverien, herttaisia ja kirkkaita kasvoja ja sanoi yhtäkkiä heille:
— Pojat, minä tahtoisin sanoa teille tässä, juuri tällä paikalla, sanasen.
Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen ja suuntasivat heti häneen kiinteät, odottavat katseensa.
— Pojat, me eroamme kohta. Minä olen nyt toistaiseksi jonkin aikaa kahden veljeni seurassa, joista toinen menee maanpakoon ja toinen on kuoleman kielissä. Mutta pian minä jätän tämän kaupungin, kenties hyvin pitkäksi ajaksi. Me siis eroamme, hyvät herrat. Mutta sopikaamme tässä, Iljušan kiven luona, siitä, että me emme koskaan unohda — ensiksikään Iljušetškaa ja toiseksi toisiamme. Ja mikä meitä sitten elämässä kohdanneekin, vaikkapa emme kahteenkymmeneen vuoteen tapaisi toisiamme, — niin muistakaamme kuitenkin sitä, kuinka me hautasimme poikaparan, jota ensin heiteltiin kivillä, muistatteko, siellä sillan luona, — mutta jota sitten kaikki niin suuresti rakastivat. Hän oli kelpo poika, hyväsydäminen ja urhoollinen poika, tunsi kunnian ja isää kohdanneen katkeran loukkauksen, joka sai hänet nousemaan isää puoltamaan. Siis ensiksikin muistamme häntä, hyvät herrat, koko elämämme ajan. Ja vaikka me olisimme kiinni mitä tärkeimmissä tehtävissä, saavuttaisimme kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen, — niin älkää kuitenkaan unohtako koskaan, kuinka hyvä meidän kerran oli täällä kaikkien yhdessä, kun meitä yhdisti niin hyvä ja kaunis tunne, joka kenties teki meidätkin tänä aikana, jolloin rakastimme onnetonta poikaa, paremmiksi kuin mitä me itse asiassa olemme. Rakkaat ystäväni, kyyhkyläiseni, — sallikaa minun nimittää teitä näin, — kyyhkyläisiksi — sillä te kaikki muistutatte suuresti noita kauniita, harmaasilmäisiä lintuja nyt tällä hetkellä katsellessani teidän herttaisia, armaita kasvojanne, — rakkaat lapsukaiseni, kenties te ette ymmärrä, mitä minä teille sanon, sillä minä puhun usein sangen epäselvästi, mutta sanani jäävät kuitenkin teille mieleen, ja joskus vielä te yhdytte niihin. Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää vastaiselle elämälle kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudessa, vanhempain kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne, mutta jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuuden ajoista saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, niin sekin voi joskus olla pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitäkin, emme jaksa vastustaa huonoa tekoa, nauramme ihmisen kyynelille ja sellaisille ihmisille, jotka sanovat niinkuin Kolja äsken huudahti: »Tahdon kärsiä kaikkien ihmisten puolesta», — tämmöisistäkin ihmisistä me kenties häijysti teemme pilkkaa. Ja kuitenkin, miten ilkeitä lienemmekin, mistä Jumala meitä varjelkoon, niin muistaessamme, kuinka me saatoimme hautaan Iljušaa, kuinka me rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja kuinka me nyt puhuimme näin ystävinä yhdessä tämän kiven luona, kaikkein kovasydämisinkään ja kaikkein ivallisinkaan meistä, jos meistä sellaisia tulee, ei kuitenkaan uskalla sisimmässään nauraa sille, kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Vieläpä enemmänkin, kenties tämä yksi muisto juuri pidättää hänet tekemästä suurta pahaa, ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: »Niin, minä olin silloin hyvä, rohkea ja rehellinen.» Naurahtakoon vain itsekseen, se ei tee mitään, ihminen nauraa usein hyvälle ja kauniille; se johtuu vain kevytmielisyydestä; mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, että kun hän naurahtaa, niin hän heti sanoo sydämessään: »Ei, minä tein pahoin, kun naurahdin, sillä tämmöiselle ei saa nauraa!»
— Niin se ehdottomasti tulee olemaan, Karamazov, minä ymmärrän teidät, Karamazov, — huudahti Kolja, ja hänen silmänsä välähtivät. Poikien mielet kuohahtivat ja hekin tahtoivat huudahtaa jotakin, mutta hillitsivät itsensä ja katselivat silmiään pois kääntämättä sekä liikutettuina puhujaa.
— Tätä minä puhun siinä pelossa, että meistä tulisi huonoja, — jatkoi Aljoša, — mutta miksi meistä pitäisikään tulla huonoja, eikö totta, hyvät herrat? Olkaamme ensiksi ja ennen kaikkea hyviä, sitten rehellisiä, ja sitten — älkäämme milloinkaan unohtako toisiamme. Minä toistan sen taaskin. Omasta puolestani lupaan teille, hyvät herrat, että minä en unohda teistä ainoatakaan, muistan jokaisen kasvot, jotka nyt minuun katsovat, vaikkapa kolmenkymmenenkin vuoden kuluttua. Äsken Kolja sanoi Kartašoville, että me muka emme halua tietää, »onko hän maailmassa vai ei!» Mutta voinko minä unohtaa, että Kartašov on maailmassa ja ettei hän nyt enää pahastu sillä tavoin kuin silloin, kun hän sai selville Troijan perustajat, vaan katsoo minuun herttaisilla, iloisilla kelpo silmillään. Hyvät herrat, rakkaat poikani, olkaamme kaikki jaloja ja rohkeita niinkuin Iljušetška, viisaita, rohkeita ja jaloja niinkuin Kolja (joka kuitenkin tulee paljon viisaammaksi, kun kasvaa suuremmaksi), ja olkaamme yhtä kainoja, mutta samalla viisaita ja herttaisia kuin Kartašov. Mutta miksi minä puhun heistä kahdesta! Kaikki te, hyvät herrat, olette minulle tästälähin rakkaita, kaikki teidät minä suljen sydämeeni ja pyydän teitä sulkemaan niinikään minut sydämeenne! Mutta kuka meidät yhdisti tämän hyvän ja kauniin tunteen kautta, jota me nyt aina, koko elämämme ajan, tulemme muistamaan ja tahdomme muistaa, kuka muu kuin Iljušetška, hyvä poika, herttainen poika, ikuisiin aikoihin asti meille kallis poika! Älkäämme unohtako häntä milloinkaan, säilyköön hän ikuisessa ja kauniissa muistossa meidän sydämissämme nyt ja ikuisiin aikoihin!
— Niin, niin, ikuisessa muistossa, — huusivat kaikki pojat heleillä äänillään, ja heidän kasvonsa ilmaisivat liikutusta.
— Muistamme aina hänen kasvonsa ja hänen pukunsa ja hänen köyhät saappaansa ja hänen ruumisarkkunsa ja hänen onnettoman syntisen isänsä ja senkin, kuinka hän rohkeasti yksinään nousi koko luokkaa vastaan isäänsä puoltamaan!
— Muistamme, muistamme! — huusivat taas pojat. — Hän oli urhoollinen, hän oli hyvä!