— Ah, kuinka minä häntä rakastin! — huudahti Kolja.
— Ah, lapsikullat, ah, rakkaat ystävät, älkää pelätkö elämää! Miten kaunis onkaan elämä, kun tekee jotakin hyvää ja oikeata!
— Niin, niin, — toistivat pojat riemastuneina.
— Karamazov, me rakastamme teitä! — huudahti voimatta itseään hillitä eräs ääni, luultavasti Kartašovin.
— Me rakastamme teitä, me rakastamme teitä, — yhtyivät kaikki. Monien silmissä kimaltelivat kyynelet.
— Eläköön Karamazov! — lausui riemuissaan Kolja.
— Ja ikuinen muisto kuolleelle pojalle! — lisäsi Aljoša taas tunteikkaasti.
— Ikuinen muisto! — yhtyivät uudelleen pojat.
— Karamazov! — huudahti Kolja. — Sanooko uskonto totta siinä, että me kaikki nousemme kuolleista ja heräämme uuteen elämään ja näemme taas toinen toisemme ja jokaisen ja myöskin Iljušetškan?
— Ehdottomasti me nousemme kuolleista, ehdottomasti näemme toinen toisemme ja kerromme iloiten ja riemuiten toisillemme kaikki, mitä on tapahtunut, — vastasi Aljoša puoleksi leikillään ja puoleksi riemastuksissaan.