Ja hän veti esille ja kohotti aivan isännän nenän eteen setelitukkunsa.
— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä, piiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös. Tämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava ja heti tarjottava samppanjaa… Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä, ja Marja ehdottomasti.
Hän kääntyi rattaisiin päin ja veti istuimen alta pistolilaatikkonsa.
— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta ja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa… auliudestasi, rakkaudestasi… Muista herra Karamazovia.
— Minä pelkään, herra… — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa juomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on todistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.
— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto sinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa. — Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi aluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua. Missä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?
Trifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti kuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni itse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä, missä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan sisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti nähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut kauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen sydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui pöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan näköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä ja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla äänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä Grušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin sydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla seinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi loikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli joku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä ja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon, näytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän ei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa minuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja tyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.
— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.
7.
Entinen ja kiistämätön