— Hyvä on, minä päätän itse. Korttiako pelaavat?
— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on tilannut marjaviinaa.
— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt kaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?
— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš, viranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on, soittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä voisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.
— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi herättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja Arinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!
— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka ovatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri Fjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa tytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja raaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan sikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo. Ja tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan sinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta. Ovat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani selkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille samppanjaa, hyh!
Trifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt Mitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle tipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne nyrkkiin se oli jäänytkin.
— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin yhden tuhannen. Muistatko?
— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen tuhatta pian aikaa jätitte meille.
— No, nyt olen tullut samalle asialle, näetkö?