Mitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi ne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun samppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin hämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä pullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.

— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta kilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt juomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko lasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan. Juhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut sisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli äkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti ja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä kiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty ja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut kaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen. Grušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan Grušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia herrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla istuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy ja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän polttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet, lähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja sen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään herättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin huono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine ohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on oleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena edelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi kuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja uhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä keskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella pituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan nähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan korkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että tämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja apuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua polttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin kaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä. Pikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja tämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään ymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että Grušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut hänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki, miten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti kuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia jotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy mihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.

— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi yhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen Maksimovia.

Mitja loi nopeasti silmänsä Kalganoviin ja heti sen jälkeen Maksimoviin.

— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen heti jostakin. — Hah-hah!

— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme on kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten naisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?

— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo aivan ihastuksissaan.

Kalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös jotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt hänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään, vaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut tänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi täällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan hän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa; silloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka katseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä hyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli nuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu, kasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat, ruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa oli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan syväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan, varsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi eikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä hän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen. Joskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta ja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin itsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui veltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan joutavasta syystä.

— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani, — jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan narrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti kuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi alas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet mukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää hänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin…

— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei ole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.