Piippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin kuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän väänsi puolalaiseen muotoon.
— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, — hihitti vastaukseksi Maksimov.
— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte ratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen Kalganov.
— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka kuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka alkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä jokaiselta.
— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun siitä, että nuo puolalaisneidit… kauniit… kun ne tanssivat meikäläisen ulaanin kanssa masurkan… kun on tanssinut hänen kanssaan masurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika… valkoinen… mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat sen tapahtua… ja sallivat… mutta ulaani menee seuraavana päivänä ja kosii… niin se käy… ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov lopuksi.
— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen jalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso rasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin molemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.
— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä
Grušenjka.
— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä aatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.
— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä herra.
— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä tarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.