— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla oli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni arvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.
— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas
Kalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän
ole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt
Puolassa naimisiin, ettehän?
— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani tuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä ja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne oli aivan Puolasta, aivan… ja luovutti minulle. Se on eräs meidän luutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä naimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva…
— Te siis menitte naimisiin ontuvan kanssa? — huudahti Kalganov.
— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja salasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee… hän hypähteli aina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta…
— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen heleällä äänellä Kalganov.
— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin, kun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja pyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo, hypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!…
Kalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein kaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa kukkulalla.
— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele! — huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on ollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan, — mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa, tiedättekö te sen?
— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta hämmästystä.