Herra Vrublevski otti lasinsa, kohotti sen ja lausui kaikuvalla äänellä:
— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa seitsemänkymmentäkaksi!
— Oto bardzo piękne! [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra, ja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.
— Kolloja olette, herrat! — pääsi yhtäkkiä Mitjan suusta.
— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen kuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.
— Eikö ole lupa rakastaa omaa maataan? — huusi hän.
— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi Grušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja pelästyi kovasti.
— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää.
Vrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!…
— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn harmistuneesti Grušenjka.
Kaikki istuutuivat, kaikki vaikenivat, kaikki katselivat toisiaan.