— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei ollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me istumme? No, mitä me tekisimme… jotta olisi hauska, taas hauska?
— Ah, ei tosiaankaan ole ensinkään hauska, — mokelsi laiskasti Kalganov.
— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken… — sanoi äkkiä hihittäen Maksimov.
— Pelata pankkia? Suurenmoista! — yhtyi puheeseen Mitja.
— Jos vain herrat…
— Pózno, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva herra…
— Se on totta, — kannatti häntä herra Vrublevski.
— Pózno? Mitä se on tuo pózno? — kysyi Grušenjka.
— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti sohvalla oleva herra.
— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi harmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka toisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken aikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle…