— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, — huudahti Kalganov.
— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään yhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi, millaiseksi mies on mennyt!
— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut ennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja vimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:
— Yleinen haaska!
Tuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen kimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet ilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan huoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.
— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti takaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se nyt tule sieltä!…
Hän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi pienelle herralle:
— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? Przepraszam!
[Olkaa hyvä!]
— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä pois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa varastettu sinulta.
— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä
Kalganov.