— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota pois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.

— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja hirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka oli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt mahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui yhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:

— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, — niin hyvästi!

Ja arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän meni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen jälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa häntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven kiinni hänen jälkeensä.

— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän puolellaan, he olivat itse lukinneet oven.

— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi.
— Oivallista! Menköön menojaan!

8.

Houre

Alkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi hermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä, tahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko, Mitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja itse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten lähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa, sano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa, pyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä. Hän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro keräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka istuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu, ja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja karttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä» huoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja siirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut myös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä hauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt olivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja sitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti odotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi. Huoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka jo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat tavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja tervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi pulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti ainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja varsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille keitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa kolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia: kestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön ja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja mitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos niinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän heti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja vasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen Mitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon Borisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä makaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken kaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan Mitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi häntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan, ei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita ja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä paheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja: »Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä töytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä vielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä kerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin häntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä. Kalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa kovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa hän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea ja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena pysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli alkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän on, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan Kalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään sellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan väittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen silmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa oven luona.

— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan sisälle!… Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut hänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?