— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka ei tarvinnut vastausta:
— No, mene… pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke, kutsun sinua taas.
Ja Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja katsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja neljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen luokseen.
— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että minä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?
Ja Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta hänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä kulmiaan ja katkaisi puheensa.
— Miksi sinä rypistät kulmakarvojasi? — kysyi Grušenjka.
— Ei se mitään… jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut terveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti kymmenen vuotta elämästäni!
— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin huomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä pidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua lallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet siis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko sinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä, huomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan… tänään en sano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en tahdo… No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.
Kerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä ollen ja huolestuneena.
— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi… Ei, kyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. — Vaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen kuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole sinäkin… Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?… Ai, katso: minun poikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.