Hän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut hetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan päihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä tullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen mieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua, sitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi. Ja samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja Stepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja ja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat kepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja paikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat nauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui Grušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran ilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan oli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta se kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois, »nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko kesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi» laulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin siitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:
Herra tutki tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.
Mutta tytöistä tuntui siltä, että ei voi rakastaa herraa:
Herralta vain selkään saan, enkä lemmi ollenkaan.
Sitten tuli ajaen mustalainen (äännettiin mustilainen) ja tämäkin
kysyi myöskin tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.
Mutta ei mustalaistakaan voi rakastaa,
mustilainen varastaa, tuota surra tyttö saa.
Ja paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin, muiden muassa sotamies:
Kysyi solttu tytöiltä,
lempivätkö nuo vai ei.