— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani hetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.
Selville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi vain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut suklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä punoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän juoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan tanssia sabotière-tanssin.
— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja suuren maailman tansseja…
— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän siellä tanssii.
— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin naiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan. Ja kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa, mutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko tanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille, jalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään jalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja suuteli tanssijaa.
— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko konvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?
— Savukkeen.
— Etkö tahdo ryypätä?
— Minä olen tässä juonut likööriä… Eikö teillä ole suklaakonvehteja!
— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä kyyhkyssielu!