— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa… vanhoille ukoille… hihii!
— Ei, veliseni, aivan sellaisia ei ole.
— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo. — Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy päinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla…
— Kas vain, mitä mielesi tekee! Ei, veliseni, puhut joutavia.
— Enhän minä tee pahaa kenellekään, — kuiskasi Maksimov alakuloisesti.
— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan, mutta muuten, perhana vieköön! Odota… Syö aluksi, Syö aluksi, syö, juo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?
— Sitten myöhemmin ehkä, — hymyili Maksimov.
— Hyvä, hyvä…
Mitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle parvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta. Raitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet ajatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki oli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin milloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi ottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja pimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi epäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä, hänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!… Mutta silloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa: hän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli häneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle helpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti tarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt? Oliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys, hävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas miehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä muuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä makuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa hävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta juuri nyt, kun voisi elää… ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta! »Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois minulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten takia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin minä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat, minä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta… Häpeästä ei jää jälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi, mahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»
Mutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt hänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin — hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen kuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan maksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys valtasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä tahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki, vaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan eteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon Borisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti olevan häntä etsimässä.