— Mitä sinä, Borisytš, etköhän etsinyt minua?
— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. —
Mitäpä minä teitä etsisin? Entä te… missä te olitte?
— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta pääset nukkumaan… Paljonko kello on?
— Tulee jo kolme. Käynee neljättäkin.
— Me lopetamme, lopetamme.
— Hyvänen aika, ei se mitään. Miten paljon vain suvaitsette…
»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen, missä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä huoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili sohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui nurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan sänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja pidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä luokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen käteensä.
— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle kuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko, koko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei, häntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani enkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin, hän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi minulle lauluja… Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta, sellaiselta… Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole ollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään hän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?…» Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin… Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä! Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää! Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.
— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, — kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi, aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen, ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut, miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan… toista. Mitja, Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö? Rakastatko? Rakastatko?
Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä, syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.