Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa herrojen ovea nyrkillään..
— Hoi, te siellä… Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia, kutsuu teitäkin.
— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.
— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se sinä olet.
— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti; hänkin oli aika lailla päissään.
— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.
— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.» Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi, hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi empien seisomaan keskelle huonetta.
— Olen heikko… — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi… Anteeksi…
Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään suuntaan vuoroonsa:
— Minun syyni… Suokaa anteeksi…