— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa minut. Ja niin kävikin… Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä, tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä… Ja kuinka lähellä kuolemaa minä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja hän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš… (anteeksi, luullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö, minä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka on tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä tahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?… En muuten tiedä mitä puhun… Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä oli jumalankuva kaulassaan… Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja… ja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi mentävä, mitä arvelette?…
Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten niinkuin parhaaksi näkee.
— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä keksinyt!
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta, joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.
— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää… ja mitä tulee ilmi… ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan… Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä taikka puoli viisikin… Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut vuoteesta, jos en ota noustakseni… Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?…
— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä, kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi… kaiken varalta…
— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä asioissa… Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla, että olette täällä virassa…
Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:
»En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle Dmitri
Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta
ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!
Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»
Rouva Hohlakov.»