— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.

Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi myös saattamaan tätä eteiseen.

— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että teillä on virka täällä… ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi… Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää, ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa… Oi, minä pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa toivo… Oi, menkää, menkää!…

Mutta Pjotr Iljitš oli jo juossut ulos, muuten ei rouva Hohlakov olisi häntä niin pian päästänyt. Rouva Hohlakov teki häneen jokseenkin miellyttävän vaikutuksen, mikä sai jonkin verran kevenemään hänen levottomuutensa siitä, että hän oli puuttunut näin huonoon asiaan. Maku ihmisillä on perin erilainen, sehän on tunnettu asia. »Hän ei ollenkaan ole niin vanhan näköinen», ajatteli hän miellyttävän tunteen vallassa, »päinvastoin olisin voinut luulla häntä hänen tyttärekseen».

Rouva Hohlakov puolestaan taas oli suorastaan hurmaantunut nuoreen mieheen. »Niin paljon taitoa, niin paljon täsmällisyyttä ja noin nuoressa miehessä meidän aikanamme, ja sitten vielä tuommoinen käytöstapa ja ulkomuoto. Nykyajan nuorista miehistä sanotaan, että he eivät osaa mitään, mutta tuossa teillä on esimerkki», j.n.e., j.n.e. Niin että tuon »kauhean tapahtuman» hän suorastaan unohti, ja vasta käydessään vuoteeseen ja äkkiä uudestaan muistettuaan, »miten lähellä kuolemaa» hän oli ollut, hän lausui: »Ah, se on kauheata, kauheata!» Mutta samassa hän nukahti mitä sikeimpään ja makeimpaan uneen. Minä en muuten näin laajasti esittäisi tämmöisiä vähäpätöisiä ja satunnaisia yksityiskohtia, jollei tämä juuri kuvaamani nuoren virkamiehen ja ei vielä ollenkaan vanhan leskirouvan kummallinen kohtaus myöhemmin olisi tullut koko elämänuran perustaksi tuolle täsmälliselle ja huolelliselle nuorelle miehelle, mitä vieläkin hämmästellen muistellaan kaupungissamme ja mistä mekin kenties sanomme erikseen sanasen, kun lopetamme pitkän kertomuksemme Karamazovin veljeksistä.

2.

Hälytys

Poliisipäällikkömme Mihail Makarovitš Makarov, entinen everstiluutnantti ja uudelta arvoltaan hovineuvos, oli leskimies ja hyvä mies. Hän oli saapunut luoksemme vasta kolme vuotta takaperin, mutta oli jo saavuttanut yleistä myötätuntoa etupäässä sillä, että »osasi koota ihmiset yhteen». Vieraita hänellä oli yhtä mittaa, eikä hän näyttänyt itsekään voivan elää ilman niitä. Välttämättömästi piti joka päivä jonkun olla hänen luonaan päivällisellä, vaikkapa vain kaksi vierasta tai yksikin, mutta ilman vieraita ei edes käyty pöytään. Oli myös päivälliskutsuja kaikenlaisilla, toisinaan odottamattomillakin perusteilla. Vaikka ruoat eivät olleetkaan hienon hienoja, niin niitä oli runsaasti, isot piirakat olivat mainiosti valmistettuja, ja viinit, joskaan eivät loistaneet laadullaan, tempasivat vieraat mukaansa paljoudellaan. Ensimmäinen huone oli biljardihuone, ja se oli varsin hyvin kalustettukin, t.s. siellä oli seinillä englantilaisten juoksijahevosten kuviakin mustissa kehyksissä, mikä, kuten tunnettua, on välttämätön biljardihuoneen koristus jokaisen naimattoman miehen kodissa. Joka ilta pelattiin korttia, jos ei muuten, niin ainakin yhdessä pöydässä. Mutta hyvin usein kokoontui myös kaupunkimme parhain seurapiiri mammoineen ja tyttösineen sinne tanssiaisiin. Vaikka Mihail Makarovitš olikin leski, niin hän eli perhe-elämää, sillä hänen luonaan asui hänen jo kauan sitten leskeksi jäänyt tyttärensä, joka puolestaan oli kahden tytön, Mihail Makarovitšin tyttärentyttärien, äiti. Tytöt olivat jo aikaihmisiä ja koulunsa käyneitä, eivät ollenkaan epämiellyttävän näköisiä sekä luonteeltaan iloisia, ja vaikka kaikki tiesivät, että he eivät saa mitään myötäjäisiä, niin he sittenkin vetivät isoisän taloon meidän hienostomme nuoria miehiä. Asioissa ei Mihail Makarovitš osoittanut erikoista älyä, mutta virkatehtävänsä hän suoritti yhtä hyvin kuin monet muutkin. Suoraan sanoen hän oli jotakuinkin sivistymätön mies ja huoletonkin hallinnollisen valtansa rajojen selkeään ymmärtämiseen nähden. Jotkin nykyaikaisen hallitustavan reformit, joita hän ei kylläkään ollut kykenemätön täydellisesti tajuamaan, hän käsitti jossakin määrin ja toisinaan suuressakin määrin virheellisesti, eikä tämä johtunut ollenkaan mistään erikoisesta kykenemättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hänen luonteensa huolettomuudesta, sillä ei ollut aikaa syventyä. »Minä olen sielultani, hyvät herrat, enemmän sotilas kuin siviilihenkilö», oli hänen tapana sanoa itsestään. Myöskään talonpoikaisreformin varsinaisista perusteista hän ei vieläkään ollut lopullisesti eikä täsmälleen selvillä, vaan ne selvisivät hänelle, niin sanoakseni, vuosi vuodelta hänen kartuttaessaan tietojaan käytännöllisesti ja tahtomattaan, ja kuitenkin hän itse oli tilanomistaja. Pjotr Iljitš tiesi varmasti, että tänä iltana hän kohtaa ehdottomasti Mihail Makarovitšin luona jonkun vieraan, ei vain tietänyt kenet. Mutta tällä hetkellä sattuivatkin Mihail Makarovitšin luona istumaan korttia pelaamassa prokuraattori ja maalaiskuntamme lääkäri Varvinski, nuori mies, joka vasta oli saapunut meille Pietarista, yksi niitä, jotka olivat suorittaneet loistavasti oppimäärän Pietarin lääketieteellisessä akatemiassa. Prokuraattori taas, t.s. prokuraattorinapulainen, vaikka meillä kaikki häntä nimittivät prokuraattoriksi, Ippolit Kirillovitš, oli meidän miehiämme, ei vielä vanha, kaikkiaan vain kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta hyvin taipuvainen keuhkotautiin, sen lisäksi naimisissa hyvin paksun ja lapsettoman rouvan kanssa, itserakas ja ärtyisä, mutta varsin älykäs ja myös hyväsydäminen. Nähtävästi hänen luonteensa varsinaisena vikana oli se, että hänelle oli jonkin verran korkeammat ajatukset itsestään kuin mihin hänen todelliset ansionsa olisivat oikeuttaneet. Tästäpä syystä hän aina näytti levottomalta. Hänellä oli myös eräitä korkeampia ja taiteellisiakin taipumuksia, esimerkiksi taipumusta olla psykologi, erikoinen ihmissielun tuntija, erikoisesti kykenevä ymmärtämään rikoksentekijää ja hänen rikostaan. Tässä mielessä hän katsoi tulleensa jonkin verran väärin kohdelluksi ja syrjäytetyksi virkauralla ja oli aina pitänyt varmana, että ylemmissä piireissä hänelle ei osattu antaa arvoa ja että hänellä on vihamiehiä. Synkkinä hetkinään hän uhkaili antautua asianajajaksi rikosasioita ajamaan. Karamazovien odottamaton isänmurhajuttu ikäänkuin pudisti hänet aivan hereille: Se on semmoinen juttu, että saattoi tulla tunnetuksi koko Venäjällä. Mutta tämän sanoessanihan minä jo hyppään kertomuksessani eteenpäin.

Viereisessä huoneessa istui neitosten seurassa myös nuori tutkintatuomarimme Nikolai Parfenovitš Neljudov, joka vasta kaksi kuukautta sitten oli tullut meille Pietarista. Myöhemmin meillä puhuttiin ja ihmeteltiinkin sitä, että kaikki nämä henkilöt olivat aivan kuin vartavasten kokoontuneet yhteen »rikoksen» tapahtumisiltana hallitusvallan edustajan taloon. Asia oli kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja oli tapahtunut perin luonnollisella tavalla: Ippolit Kirillovitšin vaimolla oli jo kaksi päivää ollut hammassärkyä, ja täytyihän miehen mennä jonnekin hänen voivotuksiaan pakoon; lääkäri taas jo oman olemuksensa pakosta ei voinut illalla olla muualla kuin korttien ääressä. Nikolai Parfenovitš Neljudov taas oli jo kolme päivää sitten suunnitellut tulevansa tänä iltana Mihail Makarovitšille niin sanoakseni sattumalta, hämmästyttääkseen äkkiä ja kavalasti hänen vanhempaa neitostaan Olga Mihailovnaa sillä, että tunsi hänen salaisuutensa, tiesi tänään olevan hänen syntymäpäivänsä, jonka tyttö tahallaan oli tahtonut pitää salassa seurapiiriltämme, ettei tarvitsisi kutsua kaupunkia tanssiaisiin. Saattoi odottaa, että paljon naurettaisiin ja vihjailtaisiin tytön ikään, jota hän muka ei uskalla ilmoittaa, ja Nikolai Parfenovitš sanoisi nyt, kun tuntee tytön salaisuuden, kertovansa sen heti seuraavana päivänä kaikille j.n.e. Herttainen nuori mies oli tässä suhteessa suuri veitikka, veitikaksi naiset meillä häntä nimittivätkin, ja se nähtävästi miellytti häntä suuresti. Muutoin hän kuului sangen hyviin piireihin, oli hyvästä kodista, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja hänen tunne-elämänsä oli hyvä, sillä vaikka hän viettikin iloista elämää, niin hän oli varsin viaton ja aina säädyllinen. Hän oli pienikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan heikko ja hento. Hänen hienoissa, valkeissa sormissaan välkkyi aina muutamia tavattoman isokivisiä kantasormuksia. Kun hän oli virantoimituksessa, niin hän muuttui harvinaisen juhlalliseksi, aivan kuin hän olisi pitänyt merkitystään ja virkavelvollisuuksiaan pyhänä asiana. Varsinkin hän osasi kuulusteluissa saattaa ymmälle murhamiehet ja muut rikoksentekijät, jotka kuuluivat rahvaan piiriin, ja hän herätti heissä todellakin, jollei kunnioitusta, niin ainakin jonkinmoista ihmettelyä.

Astuessaan sisälle poliisipäällikön luo Pjotr Iljitš aivan ällistyi: hän huomasi yhtäkkiä, että siellä tiedetään jo kaikki. Tosiaankin oli kortinpeluu keskeytynyt, kaikki seisoivat ja pohtivat asiaa, ja Nikolai Parfenovitškin oli juossut neitien seurasta ja oli hyvin taisteluhaluisen ja tuiman näköinen. Pjotr Iljitš sai kuulla tyrmistyttävän uutisen, että ukko Fjodor Pavlovitš tosiaankin oli murhattu tänä iltana omassa kodissaan, murhattu ja ryöstetty. Se oli juuri vähää ennen saatu tietää seuraavalla tavalla.