Vaikka Marfa Ignatjevna, aidan luo kaadetun Grigorin vaimo, nukkuikin sikeässä unessa vuoteessaan ja olisi voinut näin nukkua aamuun asti, niin hän kuitenkin äkkiä heräsi. Sen oli osaksi saanut aikaan viereisessä huoneessa tiedottomana makaavan Smerdjakovin kauhea kaatuvatautisen ulina — se ulina, jolla hänen kaatuvataudinkohtauksensa aina alkoivat ja jotka kohtaukset aina koko elämän ajan olivat peloittaneet hirveästi Marfa Ignatjevnaa ja vaikuttaneet häneen tuskallisesti. Hän ei voinut koskaan tottua niihin. Unenpöpperössä hän hypähti ylös ja syöksyi melkein tiedottomana Smerdjakovin makuukomeroon. Mutta siellä oli pimeä, kuului vain että sairas oli alkanut hirveästi korista ja heittelehtiä. Silloin Marfa Ignatjevna itsekin alkoi huutaa ja kutsua miestään, mutta huomasi äkkiä, että Grigori ei hänen noustessaan taitanut ollakaan vuoteessa. Hän juoksi vuoteen luo ja kopeloi sitä uudelleen, mutta vuode oli todellakin tyhjä. Grigori oli siis mennyt, mutta minne? Hän juoksi ulos portaille ja kutsui arasti häntä portailta. Vastausta hän ei tietenkään saanut, mutta kuuli sen sijaan keskellä yön hiljaisuutta jostakin, aivan kuin kaukaa puutarhasta, jonkinlaista vaikerrusta. Hän kuunteli tarkasti: vaikerrukset uudistuivat taas, ja selvää oli, että ne tulivat tosiaankin puutarhasta. »Herra Jumala, aivan niinkuin silloin Lizaveta Smerdjaštšaja!» nousi hänen sekavaan päähänsä. Arasti hän astui portailta alas ja huomasi, että puutarhan portti oli avoinna. »Varmaankin hän, sydänkäpyni, on siellä», ajatteli hän, astui portin luo ja kuuli äkkiä selvästi, että häntä kutsuu Grigori, huutaa: »Marfa, Marfa!» heikolla, vaikeroivalla, peloittavalla äänellä. »Jumala varjele meitä onnettomuudelta», kuiskasi Marfa Ignatjevna ja lähti rientämään kutsua kohti, ja niin hän löysikin Grigorin. Mutta hän ei löytänyt tätä aidan luota, ei siitä paikasta, johon hänet oli kaadettu, vaan noin kahdenkymmenen askelen päässä aidasta. Myöhemmin selvisi, että Grigori tultuaan tajuihinsa oli ryöminyt ja luultavasti tehnyt sitä pitkän aikaa, menettäen tällöin muutamia kertoja tajuntansa ja jälleen pyörtyen. Marfa huomasi heti, että Grigori oli aivan verissään, ja silloin hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Grigori taas lepersi hiljaa ja katkonaisesti: »Tappoi… isänsä tappoi… mitä huudat, hölmö… juokse, kutsu…» Mutta Marfa Ignatjevna ei asettunut, vaan huusi yhä ja nähtyään äkkiä, että herran ikkuna oli auki ja ikkunassa valoa, hän juoksi ikkunan luo ja alkoi huutaa Fjodor Pavlovitšia. Mutta katsahdettuaan ikkunaan hän näki kauhean näyn: herra makasi selällään lattialla liikkumattomana. Vaalea yönuttu ja valkoinen paita olivat rinnan kohdalta veressä. Kynttilä pöydällä valaisi kirkkaasti veren ja Fjodor Pavlovitšin liikkumattomat, elottomat kasvot. Nyt Marfa Ignatjevna jo äärimmäisen kauhun vallassa syöksyi pois ikkunan luota, juoksi ulos puutarhasta, avasi portin salvan ja juoksi suin päin takakadulle naapurin, Maria Kondratjevnan, luo. Molemmat naapurinaiset, äiti ja tytär, olivat jo nukkumassa, mutta heräsivät Marfa Ignatjevnan kovaan ja rajuun ikkunaluukkujen kolkutteluun ja hyppäsivät ikkunan luokse. Marfa Ignatjevna kertoi sekavasti, vinkuen ja huutaen, pääkohdat asiasta ja kutsui heitä apuun. Juuri tänä yönä sattui heidän luonaan olemaan yötä kuljeskeleva Tuomas. Hänet herätettiin silmänräpäyksessä jalkeille, ja kaikki kolme lähtivät juoksemaan rikospaikalle. Matkan varrella Maria Kondratjevna ennätti muistaa kuulleensa äsken, kellon käydessä yhdeksättä, kauhean ja läpitunkevan kirkaisun, joka heidän puutarhastaan oli kuulunut kauas yltympäri — se oli tietysti juuri tuo Grigorin huuto, kun hän tarttuen käsillään jo aidalle kiivenneen Dmitri Fjodorovitšin jalkaan oli huutanut: »Isänmurhaaja!» — Joku kirkaisi yksinään ja vaikeni äkkiä, todisti Maria Kondratjevna juostessaan. Saavuttuaan paikalle, missä Grigori makasi, molemmat naiset Tuomaan avulla kantoivat hänet sivurakennukseen. Sytytettiin tuli ja nähtiin, että Smerdjakov yhä oli kohtauksensa vallassa ja heittelehti makuukomerossa seinästä toiseen silmät kierossa ja vaahdon valuessa hänen huuliltaan. Grigorin pää pestiin etikansekaisella vedellä, ja vesi saattoi hänet täysin tajuihinsa. Hän kysyi heti: »Onko herra murhattu vai eikö?» Molemmat naiset ja Tuomas lähtivät silloin herran luo ja näkivät tällä kertaa puutarhaan mennessään, ettei vain ikkuna, vaan talon puutarhanpuolinen ovikin oli selkoselällään, vaikka herralla oli tapana huolellisesti itse lukita ovensa illalla ennen jokaista yötä, ja hän oli tehnyt tätä jo kokonaisen viikon ajan eikä sallinut Grigorinkaan millään syyllä kolkuttaa hänen oveaan. Nähdessään tämän avoimen oven he kaikki, molemmat naiset ja Tuomas, alkoivat pelätä mennä sisälle herran luo, »ettei siitä myöhemmin olisi joitakin seurauksia». Kun he palasivat takaisin, niin Grigori käski heti juoksemaan itse poliisipäällikön luo. Silloin Maria Kondratjevna juoksi ja hälytti kaikki pystyyn poliisipäällikön luona. Hän oli ennättänyt käydä siellä ainoastaan viisi minuuttia ennen Pjotr Iljitšin tuloa, niin että tämä ei tullut enää kertomaan vain arveluitaan ja johtopäätöksiään, vaan saapui ilmeisenä todistajana, jonka kertomus yhä enemmän vahvisti kaikkien yleistä arvelua siitä, kuka oli rikoksen tekijä (jota hän muuten sydämensä sisimmässä ei vielä tähän viimeiseen hetkeen asti ollut ottanut uskoakseen).

Päätettiin toimia tarmokkaasti. Kaupungin poliisikomisariuksen apulaisen tehtäväksi annettiin hankkia heti neljä todistajaa, ja kaikkien sääntöjen mukaisesti, joita en tässä selosta, he menivät sisälle Fjodor Pavlovitšin taloon ja toimittivat tutkimuksen itse paikalla. Kunnanlääkäri, tulinen ja paikkakunnalla uusi mies, melkein itse pyysi saada tulla poliisipäällikön, prokuraattorin ja tutkintatuomarin mukaan. Mainitsen vain lyhyesti: osoittautui, että Fjodor Pavlovitš oli murhattu lyömällä hänen päänsä puhki, mutta millä? Luultavimmin samalla aseella, jolla sitten myös Grigori oli kaadettu. Ja kohta löydettiin myös se ase, kun Grigori, jolle annettiin kaikkea mahdollista lääkärinapua, oli kertonut jokseenkin selkeästi, vaikkakin heikolla ja katkeilevalla äänellä, miten hänet oli lyöty maahan. Alettiin etsiä lyhdyn valossa aidan luota ja löydettiin suoraan puutarhan polulle aivan näkyvään paikkaan paiskattu vaskinen survin. Huoneessa, jossa Fjodor Pavlovitš makasi, ei havaittu mitään erikoista epäjärjestystä, mutta verhon takaa, hänen vuoteensa luota, löydettiin lattialta iso, paksusta paperista tehty, virastoissa käytettävien kokoinen kirjekuori, jossa oli kirjoitus: »Kolmentuhannen ruplan lahja enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja alle oli lisätty, — luultavasti sen oli myöhemmin lisännyt Fjodor Pavlovitš itse: »ja kananpojalle». Kirjekuoressa oli kolme isoa, punaiseen sinettilakkaan painettua sinettiä, mutta kuori oli reväisty rikki ja se oli tyhjä: rahat oli viety. Lattialta löydettiin myös hieno ruusunpunainen nauha, jolla kirjekuori oli ollut köytetty. Pjotr Iljitšin todistuksissa teki muun muassa eräs seikka syvän vaikutuksen prokuraattoriin ja tutkintatuomariin, nimittäin hänen arvelunsa, että Dmitri Fjodorovitš ehdottomasti ampuu itsensä ennen päivän koittoa, että hän oli itse sen päättänyt, itse puhunut siitä Pjotr Iljitšille, ladannut pistolin tämän nähden, kirjoittanut kirjelipun, pistänyt sen taskuunsa j.n.e. Kun Pjotr Iljitš, joka vieläkään ei ollut tahtonut häntä uskoa, oli uhannut lähtevänsä ja ilmoittavansa asian jollekulle estääkseen itsemurhan, niin Mitja itse oli nauraen vastannut hänelle: »Et ennätä.» Oli siis kiiruhdettava paikalle, Mokrojeen, jotta rikoksentekijä saataisiin siepatuksi kiinni, ennenkuin hän ehkä tosiaankin ampuu itsensä. »Se on selvää, se on selvää!» toisteli prokuraattori tavattoman kiihtyneenä. »Aivan täsmälleen noin tuollaiset huimapäät tekevätkin: huomenna tapan itseni, mutta ennen kuolemaa pidetään juomingit.» Kertomus siitä, kuinka Mitja oli ottanut puodista paljon viiniä ja tavaroita, sai prokuraattorin yhä enemmän tulistumaan. »Muistatteko sen nuoren miehen, hyvät herrat, joka tappoi kauppias Olsufjevin, ryösti puolitoista tuhatta ja meni heti käherryttämään tukkansa ja sitten, piilottelematta edes kunnolleen rahoja, melkein kantaen niitä käsissään, meni tyttöjen luo.» Kaikkia viivytti kuitenkin tutkinta, kotitarkastus Fjodor Pavlovitšin talossa, muodollisuudet y.m. Kaikki tämä vei aikaa, ja sentähden lähetettiin pari tuntia ennen muitten lähtöä Mokrojeen komisarius Mavriki Mavrikijevitš Šmertsov, joka edellisen päivän aamuna juuri oli tullut kaupunkiin palkkaansa nostamaan. Mavriki Mavrikijevitš sai seuraavat ohjeet: tultuaan Mokrojeen hänen oli mitään hälyä nostamatta kaiken aikaa pidettävä silmällä »rikollista» siihen asti, kunnes asianomaiset viranomaiset saapuisivat, sekä varattava myös todistajat, maalaispoliisin apulaiset j.n.e. Näin Mavriki Mavrikijevitš menettelikin, säilytti incognitonsa ja uskoi osaksi salaisuutensa ainoastaan vanhalle tutulleen Trifon Borisytšille. Tämä sattui juuri samaan aikaan, jolloin Mitja kohtasi pimeässä parvekkeella isännän, joka etsi häntä, ja jolloin hän samalla huomasi, että Trifon Borisytšin kasvoissa ja puheissa äkkiä oli tapahtunut jokin muutos. Näin ollen ei Mitja eikä kukaan tietänyt, että heitä pidettiin silmällä; hänen pistolilaatikkonsa oli Trifon Borisytš aikoja sitten ottanut ja piilottanut salaiseen paikkaan. Ja vasta viidennellä tunnilla aamulla, melkein päivän sarastaessa, olivat kaikki viranomaiset saapuneet, poliisipäällikkö, prokuraattori ja tutkintatuomari, kaksissa ajopeleissä ja kahdella kolmivaljakolla. Lääkäri oli jäänyt Fjodor Pavlovitšin taloon, jossa hänen oli määrä suorittaa aamulla murhatun ruumiin avaus, mutta pääasiassa kiinnitti hänen mieltään nimenomaan sairaan palvelijan Smerdjakovin tila: »Noin ankaria ja noin pitkiä kaatuvataudinkohtauksia, jotka uudistuvat keskeytymättä kahden vuorokauden kuluessa, saa harvoin nähdä, ja se kuuluu tieteen tutkittaviin», sanoi hän innostuneena tovereilleen, ja nämä onnittelivat häntä nauraen löydön johdosta. Tällöin jäi erikoisesti prokuraattorin ja tutkintatuomarin mieleen, että lääkäri hyvin varmalla äänenpainolla lisäsi, ettei Smerdjakov elä aamuun asti.

Nyt pitkän, mutta luultavasti välttämättömän selityksen jälkeen olemme palanneet juuri siihen kohtaan kertomuksessamme, johon sen pysähdytimme edellisessä kirjassa.

3.

Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.

Mitja siis istui ja katseli hurjin katsein läsnäolevia ymmärtämättä, mitä hänelle puhuttiin. Äkkiä hän nousi, kohotti ylös kätensä ja huusi kovalla äänellä:

— En ole syyllinen! Tähän vereen en ole syyllinen! Isäni vereen en ole syyllinen… Aioin tappaa, mutta en ole syyllinen! En minä!

Tuskin hän oli ennättänyt huutaa tämän, kun verhojen takaa hyppäsi esille Grušenjka ja suorastaan heittäytyi poliisipäällikön jalkoihin.

— Minä se olen, minä, kurja, minä olen syyllinen! — huusi hän vaikeroiden sydäntäsärkevästi, silmät kyyneliä täynnä, ojennellen käsiään jokaista kohti. — Minun tähteni hän tappoi!… Minä häntä kiusasin ja saatoin lopulta tekemään sen! Minä kiusasin tuota vanhusvainajaakin ilkeydessäni ja johdin asiat tähän! Minä olen syyllinen, minä olen ensimmäinen, minä olen pääsyyllinen!

— Niin, sinä olet syyllinen! Sinä olet päärikollinen! Sinä olet hurjapäinen, sinä olet irstas, sinä olet pääsyyllinen, — ärjäisi häntä kädellään uhaten poliisipäällikkö, mutta silloin tätä nopeasti ja päättävästi estettiin jatkamasta. Prokuraattori suorastaan kävi häneen käsiksikin.